Hankintoja

Mun tiistaisen vapaapäivän olin taas täyttäny kaiken maailman juoksevilla jutuilla. Mutta ennen kaikkea mä itse pitkästä aikaa menin kampaajalle, mitä ihanuutta. Tähän kuontaloon tuli hieman raitaa ja kevyt, kiva leikkaus. Sitä se oli monet kuukaudet kaivannu urakalla. Oon nyt parisen vuotta kasvatellu tätä tukka ja nyt varsinkin kotiäidiksi hetken päästä siirryttäessä se on aika oivallinen kun voi vaan heittää hiukset ponnarille.
Tää hiusten värjäys raskausaikana jakaa mielipiteet varmasti aikalailla kahtia, mutta itse kuulun kyllä niihin jotka kyllä värjää huolettomasti tukkaansa koko raskausajan. Ehkä tais ensimmäiset kaksitoista viikkoa mennä hieman varovaisemmin, mutta sen jälkeen ihan normaalisti. Eikä se kyllä nyt ihan käy päinsä, että parturi-kampaaja itse lompsii tuolla korviin asti ylettyvällä tyvikasvulla. Täytyy tunnustaa, että mies värjäyttää mun tukkaani aika taidokkaasti jo nykyään. Se ei kyllä uskaltanu mulle raitoja alkaa laittamaan vaikka kuinka olisin näyttäny ja neuvonu. Ja ehkä loppujen lopuks ihan hyvä vaan, nyt on ihana tukka taas!

Sitten juoksinki pankissa, Skanssissa ja OzBabyssa. Vihdoin ja hiton viimein sain hankittua sen Doomoon imetystyynyn. Se tuli kyllä ihan yllärinä mulle, että sielä oli edes sellasia, saatika vielä just sen värisenä minkä ainoastaan olisin kelpuuttanut. Hintaakin tietty tyynystä löyty, mutta uskon sen olevan iso apu vauvan saavuttua. Siihen asti se hoitaa hommaansa meijän sängyn tilanviejänä helpottaakseen mun tuskasia öitä. Ostin vielä tuon isomman, joka taipuu kivasti hieman suorankäyräksi pötköksi ja maha jää mukavasti kaarevaan kohtaan.

Laadukasta puhelinkuvaa taas.

Googlesta nappasin kuvan eri tyynyn käyttötarkotuksista.

Toinen mun hyvin hyödyllinen ostos kyseisestä kaupasta oli tukivyö, mitä alunperinkin lähdin kaupasta hakemaan.

Toi ois varmaan aika kätevä, kun vaan muistais sen aamulla töihin lähtiessä laittaa päälleensä. Kuten ymmärrettävää, mulla ei oo oikeen kokemusta sanoa nyt onko vyöstä hyötyä vai ei, mutta tiistai-illalla sitä kokeillessa tuntus olevan aika turha härpäke. Kuitenkin muutaman tunnin käytön jälkeen kun vyön poistin, huomas sen eron miten se tukee suht napakastikkin. Ton takaosan kun laitan tiettyyn (väärään tietysti) kohtaan, saan ihanasti aikaan selkääni kaksoisperseen, eli suloset selkäläskit pursuaa vyön välistä. Täytyy vaan etsiä se sopiva läskejä peittävä kohta ja toivoa ettei se päivän aikana huomaamattomasti liiku paikaltaan. Eli jos mut näkee tuolla julkisesti kulkevan nelikankun kanssa, saa kiitos tulla huomauttamaan, olisin hyvin kiitollinen asiasta. 

Mahan en oo huomannu nyt lähihetkinä kasvavan, mutta kaipa se kaiffari sielä kuitenki aika moisesti koko ajan suurentaa kokoaan. Tyyppi on ainaki kova mylvimään ja huomaa kuinka kohtu on noussut ylöspäin, kun potkut tuntuu noin 10 senttiä navan yläpuolelta sivuvatsalla. Ja hassua miten liikkeet tuntuu samaan aikaan eri puolilla vatsaa, kaipa sielä venytellään oikeen urakalla. 
Neuvolatäti mua valasi viimeks, että kun sf-mitta oli sillon viime tiistaina 22 cm ja se huitelee käyrän yläpäässä, mikä siis on normaalia tällasilla 160 senttisillä hukkapaloilla, kun kohdulla ei ole tilaa kasvaa hirveesti pituus suunnassa, niin se kasvaa nopeesti ulospäin. Että sitä kunnon rantapalloa odotellessa sitten. 

Kohta on kuitenki joulu ja sitten on enää hetki muuttoon ja vauvan tuloon. Hui, kuinka nopeesti aika vyöryy eteenpäin. A-pua. Kohta meillä on ihan oma vauva.. <3

Isyyspakkaus

Onko teistä moni tehnyt tai tekemässä isälle isyyspakkauksen?

Mulle tuli meinaan jo nyt kauhee hinku päästä tekemään tällasta! Moni äiti eri forumeilla puhus, että antaa jo muutama kuukaus ennen laskettua aikaa, mutta itse oon ajatellu paketin saapuvaks hänelle vasta hiukan ennen h-hetkeä. Ja jos lähtö tulee kaikille yllätyksenä, sitten vaan viestiä perään paketin sijainnista. Toisaalta olis kiva antaa se vaikka jouluna, kun meillä ei tänä vuonna vaihdeta noita joululahjoja ollenkaan, kun tuntuu että sitä rahaa vois laittaa myös johonkin hieman järkevämpäänkin. Ostin mä meille kyllä Sami Hedbergin liput joulukuun keikalle ja itsenäisyyspäiväks varasin meille laivamatkan aamiaisineen ja buffetteineen (se siitä rahan käytön järkevyydestä..) Että se nyt jo menee kyllä jonkunlaisesta joululahjasta tällä kertaa, mutta itse jouluaattona ei ole mitään mitä toiselle antaa. Voi joulu, tulis jo!

Itse pakkaukseen oon meinannu jotain pientä tilpehööriä, mm.

- korvatulpat
- kumihanskat
- hengityssuoja (vaikka ei käyttöön tulekkaan, kun ei ole mikään erite- tai hajuherkkä)
- suklaata ja pastilleja
- energiajuomaa
- vauvan ensiapupakkaus
- laastareita (jotain lapsiaiheisia)
- pari leffalippua
- joku kirjanen/opas isyydestä (jos löytyy joku hyvä huumorilla maustettu)
- jotain i love dad -kamaa (tutti,body yms)

Jotain tuonlaista sisältöä oon sinne miettiny, mulla on tässä kuitenkin hyvin, ehkä liikaakin aikaa alkaa noita pikkuhiljaa ostelemaan. Se, että on liikaa aikaa näkyy varmasti sit siinä että menee pakkauksen sisältö jo hieman yli äyräiden. Jonkun kenkälaatikon kun vähän tuunailis isällisemmäks ja sinne saisin kaikki mahdutettua, niin bueno.
Voi olla että ideoita tulee lisää sitä väsäillessä, mutta katsellaan myöhemmin millanen tulee. Innolla odotan itsekin! 

Mies itse ei oo tällanen kovin yllättäjä-tyyppi taikka kauniilla sanoilla lepertelijä, mutta hänellä on näitä arjen pikkujuttuja millä omalla tavallaan kertoo välittävänsä. Aluks mulla meni tovi tottua tähän hänen tapaansa, mutta nyt niistä pikkujutuista osaa jo lukea sen oman tarkotuksensa. Se, että hän on kaupassa mua ajatellu ostamalla jotain mun lempiherkkua tuntuu jo kivalta, soittaa keskellä työpäivää puhellakseen hetken, sanoo rakastavansa, aamusin mua ennen noustessa hiippailee kännykän valon kanssa etsien tarvittavansa ettei häiritsis valoilla, eikä lähde ikinä töihin ennen kun on tullu sänkyyn sanomaan mä lähden nyt, ei ikinä. Noista kaikista erilaisista jutuista mä nautin joka päivä ton ihmisen kanssa. Toivottavasti hyvin hyvin hyvin pitkään. <3

Tekstivyöry

Tästä voi tulla pienoinen sekametelisoppa, varoitan jo näin etukäteen.

Piti tossa pari päivää sitten jo kirjoittaa tällasesta sattuneesta, kun käytiin miehen kanssa sunnuntaina Skanssissa kaupoilla ja nälän yllättäessä päätettiin sit mennä pitsalle. Käytiin yhdessä Kaarinalaisessa pitseriassa ja siinä ihan normaalisti tilatessani sieltä jostain meidän takaa hyppäsi vissiinkin joku paikan omistajan näköinen herra siihen huutamaan kovaan ääneen "Eikun neidille vettä ja terveellistä vaan! Ei syödä mitään epäterveellistä, vettä vaan!" Sit sano miehelle, että sillon kun hänen vaimonsa odotti lasta, niin hän ei antanu syödä mitään epäterveellistä.. No huhhei. Koko sali ensinäkin ihan täynnä ja minä nolona sitte yritin vetää paitaa mahan esteeksi ettei kukaan näkis raskautta ja pidin huolen, etten paljoo pöydästä nouskennellu. Syömisen ilonkin se mies multa kyllä vei pois, ja hirveiden "mä oon ihan paska tuleva äiti" -tuskien kanssa söin hitto vie sen pitsan loppuun asti! Syömisen ja morkkistelun jälkeen hipsin nopeesti ulos niinkin näkymättömästi kun tämmönen valas voi vaan hiippailla. Varmaa ainaki on se, etten raskausaikana mene enää yhteenkään pitseriaan vaikka kuinka mieli tekis.
Ja vaikka se ois ollu kuinka vitsi, hauskaa huulen heittoa mieheltä, niin ei siltikään, ei!

Eilen meillä oli molemmilla vapaapäivä, kun aamulla oli neuvola ja koiralla eläinlääkäri yhdentoista aikaa. No maanantaina käytiin iltamissa kaupassa ja sieltä kotiin päin ajaessa kuulu yhtäkkiä joku kolina ja sen jälkeen auto sammus. Käynnistettii uudestaa ja mies vaa tokas, että ohjaustehoste ei toimi enää. Jippikaijee, onneks en ite ollu ratissa sillon, meinaa mä olisin varmaa luullu että se ratti meni lukkoon ja ajanu ojaan, oli meinaan ihan pikkasen raskas kääntää sitä rattia. Saatiin kuitenki ajettua se kotiin ja siellä selvis, että laturin hihnan kiristyskappale lensi siinä kolinassa huisin hemmettiin sieltä. Onneks sentään päästiin sillä kotiin, mutta auto jäi sitten siihen. Eilen sen yks korjaamo hinas pois ja toivotaan, että saatais takas mahdollisimman pian.
Neuvolaan lähdettiin aamulla bussilla ja tietysti sit kauheessa sateessa, mutta eläinlääkäriin ei kyllä päästy. Se olis ollu Raisiossa. Oltais käyty kattomassa sellasta mun nyrkkiin sopivaa nestepattia koiran kyynärvarressa. Ja jos se olis jouduttu rauhottaa sen tyhjennyksessä, niin pakko se olis ollu saada autoon suoraan. Millään busseilla sinne lähtö ei tullu kuuloonkaan. Muutenkin kun toi rotu on sellanen etten viitteis mihinkään julkiseen kulkuneuvoon mennä säikyttelemään ihmisiä, monet kun pelkää isoja mustia koiria, tai vaikka olis pienempikin niin sekin voi herättää jo kauhistusta.

Eilinen meni siis kutakuinkin persiilleen niiltä osin mitä oltiin suunniteltu. Mun piti myös käydä vihdoin ostamassa itelleni OzBabystä tukivyö, kun on tota selkäsärkyä sen verta ollu. En sitä kotiin kaipaa ollenkaan, mutta töissä se vois olla aika oivallinen, kun kuitenkin aika oudoissa asennoissa huomaa välillä töitä tekevänsä. Muutenkin kun paljon jaloilla seisomista joutuu tällä alalla harrastamaan, yritän kyllä mahdollisuuksien tullen hyödyntää satulatuolia, mutta siinä monesti sitten on taas hartiat kovilla. Se nyt neuvolassa ainakin selvis, että tohon iskiaskipuun ei oo oikeen mitään helpotusta, kun se on jotain hermosärkyä. Lämpöä ja hierontaa ollaan kokeiltu ja kyllä se pikkasen helpottaa, muttei se sitä kuitenkaan poista tai paranna. Nojoo, ehkä tää tästä.
Saatiin kuitenki hyödynnettyä eilinen aika hyvin sillä, että siivottiin oikeen kunnolla ja järjesteltiin kaikki kaapit ja heitettiin turhaa tavaraa pois ihan järjettömästi. Siivosin myös vaatekappini ja laitoin taka-alalle kaikki ei mahtuvat taikka imarrtelevat vaatteet. Eipä sinne paljoon jääny mitään käytettävää.. Kaappien järjestäminen helpottaa varmasti tammikuussa muuttoa kuitenkin sitten pikkasen. Eli tämmönen ennenaikanen joulusiivoaminen, check!

Neuvolassa meni kaikki hyvin, vauvan sykkeet oli 145 ja verenpaineen oli ok. Hieman matalampi kun mitä ennen on ollu, mutta uskoisin sen olevan vaan ihan hyvä juttu. Käytiin noita kelan asioita läpi ja pää on ainakin tosi pyörällä jollei muuta. Aika sekavaa hommaa kyllä. Jos mä nyt ymmärsin kaiken oikein, niin mä haluan tehdä asian niin, että mä luovutan miehelle äitiysloma-ajasta 12 vuorokautta, jollon se saa ylimääräsen isäkuukauden, jonka se sitten pitäis siinä kohtaa kun mä menen takas töihin. Eli siinä lapsen ollessa vuoden ikäinen. Mies ei nyt oikeen juuta eikä jaata osannu mihinkään sanoa, kuunteli vaan suu auki sitä sekavuutta. Mutta mä ite pidän sitä tärkeenä, että myös mies saa (lue: joutuu) pärjätä lapsen kanssa ihan kahdestaankin. Ja tulen kyllä pitämään huolen siitä, että saan tehdä iltasin omia juttuja, jolloin tätä sitten tapahtuu, eikä niin että mä olen aina siinä vieressä turvana. Varsinkaan kun hänellä ei paljoa tota vauvakokemusta entuudestaan ole, vaikkakin tiedän että siitä tulee hitonmoinen isä. Kärsivällinen, kiltti ja rakastava, myöskin kyllä periks antava (äiti on se natsi, niinkuin se on meillä jo koiran kanssa). Jotta jipii jo näin etukäteen..

Se tulee kyllä harmittamaan, kun neuvola vaihtuu Raisioon muutettaessa. Ehditään luojan kiitos kuitenkin käymään toi synnytysvalmennus vielä Turussa, mikä on tammikuussa. Kun neuvolatädin kanssa sitä pähkäiltiin, kun sanos että perjaatteessa meijän pitäis se käydä vasta Raisiossa. Sitten kerto, että Turussa on kolme valmennus kertaa, kun taas Raisiossa niitä on joku 12 (!?). Se kyllä näki mun ilmeestä, että mä haluan ehdottomasti Turussa hoitaa tän homman, koska kahtaatoista kertaa jossain valmennuksessa en käy, se on saletti. Uskon meillä olevan sen verta muutakin tekemistä arjen keskellä.
Painokin oli noussu muutamalla kilolla, hyi olkoon, en vaan voi muutakaan sanoa. Että sen siitä pitsan syömisestä sitten saa. Oon pitkään kattonu tota Turun Urheiluliiton järjestämää äitiysjumppaa, mikä on tiistaisin 19:30 - 20:15. Pitäis ehdottomasti saada aikaseks päästä sinne hieman tekemään omalle kunnolles jotain. Mulla ei oo mikään ongelma käydä yksin eri paikoissa, mutta onhan se aina ainakin ensimmäisiä kertoja mielekkäämpää jonkun toisen seurassa. Varsinkaan kun en tiedä ylipäätänsä missä tommonen paikka on, jostain luin että jossain Halisten vieressä. Onneks on noi gepsit keksitty. Hintakaan tonne jumppaan ei oo mikään huisi kun jos oikein katoin, niin se oli 4e/kerta. LINKKI. Katotaan tässä nyt. Toi iskiaskipu on välillä niin hirveä, ettei se paljon houkuttele lähtemään jumppailemaan. Myöskin neuvolatäti epäili mun huimauskohtausten johtuvan alhasesta hemoglobiinista, se kyllä selviää sitten vasta sokerirasitustestissä viikoilla 26-28, mihin on vielä aikaa. Vaikkakaan se koko toimenpide ei innosta mua ollenkaan. Eikä siinä oikeestaan mikään muu, kun se odottaminen! Kun ei ihminen jaksa odottaa, tässä kaikkea muutakin jo odottaessa koko aika. Vaikka onhan se kiva että on jotain mitä odottaa, sitten vaan kun niitä odotettavia asioita kerääntyy tarpeeksi, niin on kärsivällisyys koetuksella. Kohta on kuitenkin jo joulukuu, iloitkaamme siitä! Jeij!

Kuulumisia

Luulin pitäväni pikkasen hiljaiseloa tuonne ystävän lauantaina oleviin hautajaisiin asti. Ei oo jotenkaan omat asiat pyöriny paljoo mielessä, kun koko ajan tämä tyttönen. "Tuolla me oltiin yhdessä, toi me tehtiin yhdessä, tuolla se asus, tästä se kulki joka päivä, täällä se aina kävi, tästä se tykkäs, tästä me aina puhuttiin, tästä kappeleesta tulee mieleen ja kappas, mulla vaatekaapissa roikkuu häneltä lainaamia vaatteita.." Mitäköhän mä niillä teen? En mä kuitenkaan niitä enää käyttääkkään voi..

Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa tuleva lauantai. Ihana päästä laskemaan pikkunen lepoon, mutta ahdistaa silti. En oo mikään julkinensurija, että mä itkisin tai vääntäisin porua muiden edessä, mutta sillon tiedän että hanat aukee ja kaikki pääsee valloilleen. Ehkä siitä sitten on kuitenkin hyvä lähteä ylös- ja eteenpäin pikkuhiljaa.
Myös perheen kohtaaminen pelottaa, se että näen hänen siskot ja äitin riittää siihen etten enää kestä. Kuin pahalta voi tuntua toisten ihmisten puolelta, niin aivan äärettömän pahalta!

Mä yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jostain muustakin aiheesta, nimittäin omista luuloistani ja fiiliksistäni raskaudesta. Aloin sitä eilen miettiä, kun mies kyseli kaikkia ihmeellisiä raskauskysymyksiä ja lopuks että "onko raskaus ollu nyt sellaista kun ennen sitä kuvittelit?" No ei ole kyllä ollut, pakko myöntää. Ehkä fyysisesti? Mutta ei henkisesti. On siis kiva, kun vatta saa olla valtoimenaan, eikä tarvitse sitä miettiä. Pientä kipuilua selässä on ollu ja koiran kanssa ulkona kävellessä alkaa monesti alavatsasta kivistää kovastikkin. Hiukan kun höllää vauhtia ja kumartelee eteenpäin, niin helpottaa. Se on kutakuinkin jotain semmosta mitä oon ajatellukkin. Mutta sitten oon aina ajatellu, että hehkun jonkinlaista raskausonnea ja olo on ihana kun vihdoin kaikki tapahtuu, mutta olo on valitettavasti ollu kun valaan ja rupikonnan risteytyksellä, joten siinä ei oo ollu paljon hehkuttamista! Ehkä tää ihon puhkeaminen kukintoon perseestä ylöspäin alkaa pikkuhiljaa loppumaan (toivottavasti!). Luojan lykky, että on talvi tulossa ja saa peitota ittensä erilaisiin telttoihin, eikä kekkuloida tuolla puolalasti kolmenkymmenen asteen helteessä.

Vatta on hyvin kasvanu, ainaki itestä tuntuu kun se olis jo kauhee rantapallo, mutta ehkä siks ei oo ollenkaan tottunu. Tässä on vielä ainakin 18 viikkoa vielä aikaa suurentua ja paisua,.. apua! Sitten kun mummot menee rollaattoreilla ohi tai ne vastavuorosesti taluttelee mua pesupaikalle ja availee ovia, niin alan harkita sitä äitiyslomalle jäämistä ihan tosissani.

rv 22 + 3

Ja kuin sattuskin, että on taas sama paita päällä niinkuin aiemmissakin kuvissa. Vaikka mun vaatetilanne on tällä hetkellä todella huono, niin ei se kuitenkaan ole ihan niin huono ettei mulla olis kun yks paita käytettävissä! Juujuu, hyvä yritys..

Ja tämmönen btw-purkautuminen, etteipä ole ikinä kännykässä ollu yhtä paskaa kameraa mitä tossa Samsung Galaxy S III. Se ei tarkenna mihinkään, ja jos vaikka se näyttäis välillä vihreetä valoa, niin kuva on ihan epäselvä ja todella suttunen! Mä en käsitä! Sit se tekee kaikista kuvista ihan oudon värisiä, jos väriä niissä on edes ollenkaan. Nyttenkin pikkasen lämmitin noita sävyjä ettei ne olis ihan harmaita. Aivan kökkö sanon minä! Joku kiva vois kyllä mulle selventää miten hemmetissä ton kanssa sais tarkempia kuvia? Siks en edes pahoittele kuvien suttuisuutta, kun pistää ihan vihaks muutenkin koko homma!
Tällä hetkellä muutenkin tarvitsisin kännykän kameraa, kun järkkärin kuvia en saa laitettua muuta kun meijän omalle läppärille, kun tää liikkeen kone ei tunnista sitä muistikorttia ja sitä piuhaa mä en oo edelleenkään löytäny. Mutta, koira ensin

Loppuun tämmönen blogi kun ARTrip, jonka joku oli linkannu naamakirjaan, missä on kaikkea ihanaa maan ja taivaan väliltä. Tässä nyt on todella aidonnäköisiä veistoksia erilaisista aidoista ihmisistä. Vau, ei voi muuta sanoa!

 KLIK !

 

En edes tiedä jaksaisinko kirjoittaa koko asiasta.

Torstai aamun ja rakenneultran jälkeen olin ehkä maailman onnellisin ihminen, kun tuntus että kaikki asiat on vaan niin hyvin ja epäselvät asiat loksahtanu paikoilleen. Oishan se kyllä pitäny arvata ettei se elämä vaan mene niin. Ikinä ei sais iloita liikaa tai olla liian onnellinen. Aina pitäis hiukan epäröidä ja olla varuillaan että josko sittenkin jotain pahaa tapahtuis..

Iltapäivällä tuli sitten puhelu ja sain kuulla, että hyvä ystäväni on menehtynyt. Ja sanottakoot, että hän oli sitä itse halunnut..

. . . 

Ihan ko maailma ois tippunu mun alta. Samalla oot ihan shokissa ja olo on niin epätodellinen, miettii vaan, että ei tää oo totta. Kohta se sanoo että onki tapahtunu joku väärinkäsitys. Oma olo oli aivan vitun fucked up! Samana päivänä oot onnellisimmillaan ja sitten se onkin yks maailman kamalin päivä mitä ikinä on ollut. Niin nuori, niin ihana, niin kaikkea!

Olin just lähössä kaupoille ennen tätä ja lähdinkin. Ahdistus ja epätodellinen olo seuras koko matkan, kun ei ollu tajunnu tilannetta vielä. Kotiin päästyä se kaikki iski. Aiheutin miehelle muutamat sydämentykytykset lisää, kun soitin parkuen ja meni hetki ennen kun pystyis sanomaan, että koiralla ja vauvalla on kaikki hyvin.

Loppuviikon töistä ei tullu enää yhtään mitään.. Perjantaina mahduin mukaan kriisiryhmään, jossa käytiin asiaa läpi. Ja luojan kiitos pääsin, tuntu että sai omia ajatuksia pikkasen edes kasaan ja pysty ehkä hiukan järkevämmin ajattelemaan. Vaikka eihän tällasta pysty mitenkään järkeistämään ja miljoonat asiat jää helvetinmoisiks kysymysmerkeiks. Vaikka paljon asioita tieskin, ei ikinä ajatellu niiden olevan niin isoja, että ne olis merkityksellisimpiä kuin sun oma henki. Miksi, miksi ja miksi pyörii mielessä sen lisäks, että miettii mitä itse olis voinu tehdä toisin. Mut sit toisaalta olisko sitä voinu, ainakaan niin paljoa, että se olis tän asian estäny.. Veikkaan et ei. Maallisissa asioissa ehkä, mutta toisen pään sisälle on helvetin vaikea päästä auttamaan. Varsinkin kun ihminen on toisinaan todella sisäänpäin kääntynyt ja antaa pelkän pintaraapasun asioista. Kovin miellyttämishaluinen, eikä halua kaataa sitä kaikkea paskaa muiden niskaan murehdittavaksi.

Itse miettii onko ite kaatanut liikaa lokaa toisen mietittäväksi, kun on sellanen ihminen joka on varmasti saanut suurimman osan kuunneltavaksi meidän lapsettomuusajasta. Tuntien keskustelut ja hänen yrityksensä auttaa ja lohduttaa. Kun kerroin raskautumisesta, hän itki onnesta ja ilosta! Kertoi sillon myös kuinka paljon hän onki meitä asian tiimoilta miettiny, miten maailma voikin olla niin epäreilu! Ja epäreilu hyvinkin, että jotain tällasta tapahtuu niin ihanalle ihmiselle!

Toivottavasti sulla on nyt parempi olla. Ikävä on ihan hirveä. Jos olisin tienny meijän viimesen tapaamisen olevan viimenen, olisin sanonu niin paljon asioita mitä en ehkä ikinä sulle sanonu.

LEPÄÄ RAUHASSA PIKKUNEN! <3 Rakastan sua. En ikinä unohda sua.

Rakenneultra

Tänään se kovin odotettu päivä sitten vaan saapus, vaikka se sillon elokuussa tuntus kun tän ajan sai, että siihenhän on vielä niin ikuisuus! Mitä lähemmäs päivä tuli, sen vähempi sitä jännitin, odotin tottakai mutta pelkällä hyvällä. 

Siinä aulassa kun odoteltiin, alko vatsassa jännitys oikee kunnolla ja sillä sekunnilla päästiinkin sisään. Onneks oli aika heti aamusta ja vastassa tällä kertaa oli kaks oikeen ihanaa kätilöä. Kerroin näistä meidän huonoista ultrakokemuksista ja nyt sitten menikin niin päin, että toinen niistä oli harjoittelija ja teki sen koko saman tutkimuksen tän ensimmäisen kätilön jälkeen, joten saatiin pikkusta ihastella ihan tupla-ajan! Kätilö selitti koko ajan mitä se tutkii, mitä se näkee, missä on mikäkin ja mitä tapahtuu. Oli ihana nähdä kun pikkunen pisti oikee kuunnon muuvsseja menemään eikä millään meinannu pysyä paikallaan. Facepalmailtiin ja ihmeteltiin varpaita, availtiin suuta ja heristeltiin nyrkkejä. Ihanaa. <3 Myöskin se, että tunsit ja näit liikkeet samaan aikaan oli iha mieletöntä. 

Kaikki jutut oli ihan niinkun pitääkin olla. Ja saadaan jäädä odottamaan tervettä pikkusta maailmaan. Kyllä sitä hiukan mukavimmin mielin jatkaa etiäppäi, kun joku sen sulle näyttää ja kertoo, että kaikki vastaa raskauden kestoa ja asiat on hyvin.

Ja kyllä se nyt siltä näyttää, että meijän perheestä tulee miesvoittonen. Ihan mahtavuutta! Ei kyllä yhtään ollu epävarmaa mitä siellä jalkojen välissä seilaili. Se on vaan ihmeellistä, miten oma mieli voi olla niin väärässä. Mun pää meni kyllä ihan sekaisin koko ajatuksesta, mutta siis pelkällä hyvällä vaan. Se sekasuus kuitenki unohtu sillä hetkellä, kun näki sen onnellisen hymyn miehen kasvoilla! <3

Pikaista uutisointia

Voi taas kaikkea uutta ihanaa. Yllätys vaan, että olin taas perjantaiyön yksin kotona, kun huomasin illalla sänkyyn mennessä selällään maaten joidenkin voimakkaimpien potkujen näkyvän jo selkeästi ulospäin. Oli pakko soittaa miehelle tästä uutisesta, ja sitä manausta taas kun ei oo itse paikalla! Mitäs onnistuu aina olemaan poissa kun kaikkea uutta tapahtuu. No okei, eipä hänellä tainnu taas paljon olla vaihtoehtoja tilanteeseen, mutta kuitenkin. Toivon mukaan hän pääsis mukaan tähän uuteen ihmeeseen vaikkapa jo tänä iltana, ettei tapahdu samallalailla kun ensimmäisiä kertoja doppleroinnissa. Löysin sydänäänet yksin ollessa, mutta yhdessä ollessa siitä ei aluks meinannu tulla mitään.

On kyllä niin jännää, että joku kasvaa susta ja elää sun sisällä, tunnet sen liikkeet ja se aistii susta kaiken. Aika huisia pakko myöntää. Varsinkin kun kaikki on niin uutta, ihmeellistä ja tapahtumassa ensimmäistä kertaa.