Huh hellettä!

Voi vikkelät vimpulat, me ollaan neljän päivän päästä jo 4kk ! Parin kuukauden päästä puolvuotiaita ja sit ne muuttaakin jo kotoota! Oon ihan musertunu kun mietin, kuinka nopeesti tää aika menee ja samoin äippälomakin! Kohta mun pitää alkaa miettimään hoitopaikkaa pojulle ja itse töihin paluuta. Justhan mä vasta kotiin jäin. Damet.

Nää kuva kuvaa hyvin mun omaakin olotilaa tällä hetkellä. (järkkäri-tietokone -ongelma ratkastu ja sainki ku sainki kuvat koneelle)

Viikonloppuna oltiin Jyväskylässä Tian luona ja sinne meno oli vähän itkuista ja syöpöteltiinki muutamaan otteeseen matkalla. Aurinko paisto, kuuma oli ja autoja riitti jonoks asti!
Hyvin kuitenki poika suhtautu kaikkeen uuteen ja nukkuskin tosi hyvin vaikkei omaan sänkyyn päässykkään. Äiti ehkä ei niinkään, kun on tottunu kaikkeen kotona olevaan, nii oli outoa hiippailla yöllä yrittämättä herättää koko taloa. Muutenkin kun kotona Väinö nukkuu sängyn vieressä ja monta kertaa yössä katon, että kaikki on ok ja poika hengittää. Myöskin yövalo päällä kaiken aikaa, ettei tartte valoja pistellä yöllä päälle. Niin tuolla se ei onnistunu kun nukuin itse lattialla, enkä tiedä monta kertaa mahdoin nousta kännykän valolla katsomaan, että toinen nukkuu kuin tukki. 
Tosiaan ehkä teki vähän hyvää mullekin päästä pojan kanssa irti näistä normiasioista täällä kotona ja huomata, että kaikki menee silti ihan hyvin vaikkei mulla ookkaan näitä samoja tuttuja asioita käden ulottuvilla mitä kotona.
Kotiin menoa aikaistin aiempaan iltaan, että vois mennä matka paremmin. Ja menihän se, nukuttiin koko matka äitin kaahatessa takas kotiin. Se oli ehkä fiksuinta ikinä! Ei ollu kuumuutta eikä autojonoja tukkeena.

Eilen mä laitoin pojan ensimmäistä kertaa nukkumaan omaan huoneeseen, kun meijän makkari on ilta-auringon suuntaan ja aivan saakelin kuuma. Se meni puolen yöhön asti ihan hyvi, kunnes Janne herätti mut kattomaan salamointia kun tietää että tykkään. Sillo mut valtas aivan hemmetin huonomutsi-olo ja otin pojan takas viereen nukkumaan jos vaikka toine pelästyis ja heräis siihen jyrinään. Eipä se varmaan kauheesti oo jyrissy, kun en ite missään kohtaa oo siihen yöllä heränny. 
Ehkä mä kokeilen uusiks tässä joku päivä, kun on alkanu nukkuu tosi levottomasti aamuyöisin toi poika, niin sillon munki unet on tosi katkonaisia koko ajan.

Sosettelu on jatkunu ja ehkä vähän edistynykki, kunhan muistaa antaa väliin aina vähän vettä, niin homma sujuu. Hieman sottasta puuhaa se kyllä on ja odotan ihan innolla sitä, että saatais ottaa käyttöön tuo syöttötuoli, eikä tarttis sitterissä enää syötellä. Kaikki ajallaan kuitenkin.

Tuosta tulikin mieleen, että Jyväskylässä päästiin kokeilemaan tätä Bumbo-istuinta, eikä se Väinölle ainakaan vielä ollu kauheen hyvä. Ainakaan istuma-asennosta päätellen. Päätä osataan pidellä jo hienosti, mutta silti se istu siinä tosi lysyssä. Joten mä en kyllä ymmärrä miten siinä voi olla, että sopii kolmesta kuukaudesta eteenpäin, sitten kun osaa päätään pidellä. E-ei.

Tää hymypoika toivottaa hyvät alkavat viikot ja toivoo, että tää tukala kuumuus pikkusen hellittäis.

..onse vaan hitto niin iso jo.

Ärsytystä ja odotuksia

Kaikki on jotenkin niin paljon muuttunu. Mun omassa päässä siis, enkä tykkää siitä yhtään.

Sillon yritysaikana tuli paljon paljon googlailtua ja kaikenmaailman foorumeita selailtua erilaisista oireista ja ongelmista. Ymmärrettävää varmaan sinänsä, mutta sillon mä esimerkiks kiukustuin mielessäni siitä, kun joku alkuraskaudessa oleva äiti valitti siitä kun ei oo vielä mitään konkreettista ja kaikki on vielä epävarmaa. Itse kun mietti, että sä sentään hitto vie voit tulla raskaaksi ja olet nyt raskaana, älä valita! Tai kun joku valitti siitä, että on huonoa oloa ja väsymystä, niin paha mielihän siitä itselle tuli, kun itse olisi noista oireista antanu ihan mitä vaan. Mun suusta on varmasti monet kerrat kuultu, että jos mä joskus tulevaisuudessa valitan joistain raskausoireista niin ole hyvä ja tinttaa mua, että ethän sä muuta ole halunnu muutamaan vuoteen kun noita oireita, joten kestä ne kun nainen!

Nojoo, siis mähän en olekkaan valittanu pahoinvointiani, väsymystä, selkä- ja vatsakipujani ollenkaan. Hävettää ihan. Niin että valivali sitä ja valivali tätä.. Eli nyt mä toisinsanoen itse kuulun näihin mua ennen ärsyttävien naisten pariin. Mutta siihen ehkä liittyy se, että nyt ymmärrän tätä olotilaa paremmin ja miltä nämä asiat tuntuu, kun ei ole enää vaan pelkästään sitä odotusta omasta mahdollisesta raskautumisesta ja ne vihan ja katkeruuden tunteet on väistyny pikkuhiljaa tieltä. Olen kyllä ollut ilonen muiden raskauksista matkan varrella, mutta tottakai se aina sattuu, että miksei me onnistuta. Ja näin jälkeenpäin ajattelen, että ehkä osataan arvostaa joitain pieniä asioita paremmin kun on joutunut käymään tiettyjä asioita ja kysymyksiä läpi. Mulle se matka oli aikaajoin todella raskasta ja uuvuttavaa, vaikka se kestikin suhteellisen vähän aikaa jos aletaan vertaamaan joihinkin muihin pareihin. Mutta se tietämättömyys siitä, että kuinka kauan se mahtaa kestää oli se kaikista pahin.  Ja se pelko tähän, että jos käy niin, että homma jatkuu vuosia eteenpäin, niin miten meille mahtaa käydä. Miehen jaksamista en koskaan epäillyt, mutta omaani kyllä. Vaikkakaan eihän se kumppani siinä se piru ollut, vaan ennemminkin ne omat ajatukset ja oma mieli. Loppujen lopuksi oon vaan niin onnellinen että toi kaikki on mahdollisesti ohi ja meitä on nyt siunattu maailman ihanimmalla asialla mitä voin kuvitella. <3

Nyt ehkä hieman ilosempiin aiheisiin, kun odotuksiin. Oon meinaan huomannu miten paljon kaikkia eri asioita läpi raskauden odottaa. Odottaa vatsan kasvua hirmusesti ja niitä vauvan liikkeitä, kun kaikkihan kuitenkin on tapahtumassa ensikertaa, eikä tiedä miltä mikäkin tuntuu vai tuntuuko. Vaikka vauvan liikkeiden tuntemiseen mulla taitaa mennä monet viikot vielä. Kaikki on jotenkin niin uutta ja jännää ja samaan aikaan kaikki tuntuu ihan epätodelliselta. Nyt kun vatsan voi jo tuntea kädellä hellästi painaen ja mahalla maaten, tuntuu asia hieman edistyneemmältä.

Innolla jäädään myös oottamaan puolen välin rakenneultraa mikä herran jumala on lokakuun lopussa ja sehän on hitto vie aivan kohta!! A-pua. Miten aika meneekin niin nopeesti.. Toivon kovin, että saataisiin selkyys sukupuoleen. Vaikka mulla ollu vahva tunne jo ennen raskautta tytöstä, eikä se oo horjunu kertaakaan missään vaiheessa. Ja jos tieto pojasta tulee, menee mulla päänsisällä aivan kaikki uusiks aivan nimestä myöten kaikkeen. Eikä sillä  siis ole mitään väliä kumpi tulee, kunhan tulee ja on terve! En millään malttais odottaa kevättä vaikken nyt suoranaisesti sitä synnytystäkään odota, mutta eikai tästä muullakaan selviä. Täytyyhän se sieltä ulos pusertaa ja jollain lailla mietin, että on ihanaa kun ei tiedä mitä kamaluutta sitä odottaa, mutta toisaalta ehkä se helpottais kunhan tietäs miltä se tuntuu ja että kyllä siitä selvitään. Muutkin.

Mun piti vielä kirjotella omasta värivammaisuudesta kaikkiin erilaisiin lastentarvikkeisiin, mutta taidan kuitenkin jättää sen muuhun kertaan ja lopettaa purnaamiseni nyt tähän.