Kuulumisia

Luulin pitäväni pikkasen hiljaiseloa tuonne ystävän lauantaina oleviin hautajaisiin asti. Ei oo jotenkaan omat asiat pyöriny paljoo mielessä, kun koko ajan tämä tyttönen. "Tuolla me oltiin yhdessä, toi me tehtiin yhdessä, tuolla se asus, tästä se kulki joka päivä, täällä se aina kävi, tästä se tykkäs, tästä me aina puhuttiin, tästä kappeleesta tulee mieleen ja kappas, mulla vaatekaapissa roikkuu häneltä lainaamia vaatteita.." Mitäköhän mä niillä teen? En mä kuitenkaan niitä enää käyttääkkään voi..

Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa tuleva lauantai. Ihana päästä laskemaan pikkunen lepoon, mutta ahdistaa silti. En oo mikään julkinensurija, että mä itkisin tai vääntäisin porua muiden edessä, mutta sillon tiedän että hanat aukee ja kaikki pääsee valloilleen. Ehkä siitä sitten on kuitenkin hyvä lähteä ylös- ja eteenpäin pikkuhiljaa.
Myös perheen kohtaaminen pelottaa, se että näen hänen siskot ja äitin riittää siihen etten enää kestä. Kuin pahalta voi tuntua toisten ihmisten puolelta, niin aivan äärettömän pahalta!

Mä yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jostain muustakin aiheesta, nimittäin omista luuloistani ja fiiliksistäni raskaudesta. Aloin sitä eilen miettiä, kun mies kyseli kaikkia ihmeellisiä raskauskysymyksiä ja lopuks että "onko raskaus ollu nyt sellaista kun ennen sitä kuvittelit?" No ei ole kyllä ollut, pakko myöntää. Ehkä fyysisesti? Mutta ei henkisesti. On siis kiva, kun vatta saa olla valtoimenaan, eikä tarvitse sitä miettiä. Pientä kipuilua selässä on ollu ja koiran kanssa ulkona kävellessä alkaa monesti alavatsasta kivistää kovastikkin. Hiukan kun höllää vauhtia ja kumartelee eteenpäin, niin helpottaa. Se on kutakuinkin jotain semmosta mitä oon ajatellukkin. Mutta sitten oon aina ajatellu, että hehkun jonkinlaista raskausonnea ja olo on ihana kun vihdoin kaikki tapahtuu, mutta olo on valitettavasti ollu kun valaan ja rupikonnan risteytyksellä, joten siinä ei oo ollu paljon hehkuttamista! Ehkä tää ihon puhkeaminen kukintoon perseestä ylöspäin alkaa pikkuhiljaa loppumaan (toivottavasti!). Luojan lykky, että on talvi tulossa ja saa peitota ittensä erilaisiin telttoihin, eikä kekkuloida tuolla puolalasti kolmenkymmenen asteen helteessä.

Vatta on hyvin kasvanu, ainaki itestä tuntuu kun se olis jo kauhee rantapallo, mutta ehkä siks ei oo ollenkaan tottunu. Tässä on vielä ainakin 18 viikkoa vielä aikaa suurentua ja paisua,.. apua! Sitten kun mummot menee rollaattoreilla ohi tai ne vastavuorosesti taluttelee mua pesupaikalle ja availee ovia, niin alan harkita sitä äitiyslomalle jäämistä ihan tosissani.

rv 22 + 3

Ja kuin sattuskin, että on taas sama paita päällä niinkuin aiemmissakin kuvissa. Vaikka mun vaatetilanne on tällä hetkellä todella huono, niin ei se kuitenkaan ole ihan niin huono ettei mulla olis kun yks paita käytettävissä! Juujuu, hyvä yritys..

Ja tämmönen btw-purkautuminen, etteipä ole ikinä kännykässä ollu yhtä paskaa kameraa mitä tossa Samsung Galaxy S III. Se ei tarkenna mihinkään, ja jos vaikka se näyttäis välillä vihreetä valoa, niin kuva on ihan epäselvä ja todella suttunen! Mä en käsitä! Sit se tekee kaikista kuvista ihan oudon värisiä, jos väriä niissä on edes ollenkaan. Nyttenkin pikkasen lämmitin noita sävyjä ettei ne olis ihan harmaita. Aivan kökkö sanon minä! Joku kiva vois kyllä mulle selventää miten hemmetissä ton kanssa sais tarkempia kuvia? Siks en edes pahoittele kuvien suttuisuutta, kun pistää ihan vihaks muutenkin koko homma!
Tällä hetkellä muutenkin tarvitsisin kännykän kameraa, kun järkkärin kuvia en saa laitettua muuta kun meijän omalle läppärille, kun tää liikkeen kone ei tunnista sitä muistikorttia ja sitä piuhaa mä en oo edelleenkään löytäny. Mutta, koira ensin

Loppuun tämmönen blogi kun ARTrip, jonka joku oli linkannu naamakirjaan, missä on kaikkea ihanaa maan ja taivaan väliltä. Tässä nyt on todella aidonnäköisiä veistoksia erilaisista aidoista ihmisistä. Vau, ei voi muuta sanoa!

 KLIK !

 

Alkua

En edes tiedä mistä alottaisin.

Puhun miehestä vaikkei naimisissa vielä olla. Kihloissa vasta. 

Aloitettiin toteuttamaan vauvahaaveista totta syksyllä 2011. Sillon lopetin ehkäisylaastareiden käytön. Kuvittelin naiivisti kaiken tapahtuvan kauhean nopeesti ja raskautuvani helposti, kun ei muillakaan minkäänlaisia ongelmia sillon ollu. Olinhan sillon 22 vuotias nuori terve nainen.

Kuukautiset mulla on aina ollut todella sekaisin ja kierto on helposti ollut jotain 60 päivää. Aluksi se oli jotain 47, sitten se nousi 60 ja loppujen lopuksi oli sellasta 104 päivää. Raskaustestejä on tullu tehtyä monia monia kymmeniä, sata ei varmaankaan paljoa todellisuudesta heitä. Toiveita, suuria odotuksia ja sen jälkeen korkeita tiputuksia kuului siihen aikaan. Ensimmäinen puoli vuotta meni aikamoisessa sumussa ja surussa, kunnes päätin lopettaa itsesäälissä kieriskelyn ja ottaa elämästäni taas kiinni. 

Vuoden yrittämisen jälkeen mun enkeli ja pieni henkireikä saapus meijän elämään. Meidän pieni karvalapsi, koira. Koirahaaveita siihen aikaan oli mulla ollut semmosen nelisen viitisen vuotta, joten ei pelkästään vauvankorvike ole ollut, vaan odotettu asia elämässä. Jotenkin sen aika sattus olemaan aivan loistava. Samaan aikaan passitin meidät molemmat lapsettomustutkimuksiin. Miehessä kaikki ok. Itselle tuli pientä murhetta, kun lapussa luki "ovariot hieman pco tyyppiset". Eli toisin sanoen polykystiset munasarjat, linkki TÄSSÄ. Vaikka toi nyt ei mitenkään kovin vakavaa ole, mutta ei se mieltä huojentanut tossa vaiheessa.

Kutsua lapsettomuushoitoihin odotettiin puoli vuotta, kunnes itse päätin tarttua härkää sarvista ja soitin klinikalle jossa ihmeteltiin asiaa, kun heidän hoitotakuu on 3 kuukautta. He oli lähettäny terveyskeskukseen takaisin lähetteen mun painon puuttumisen vuoksi, eikä lääkäri ollut koskaan tähän vastannut, joten oli lähete jääny johonki bittiavaruuteen. Siitä kuitenkin sitten päästiin tosi nopeesti alottamaan hoidot, eli 3/2013. Ensin tehtiin tietysti munatorvien aukiolotutkimus, mikä ei kanssa ollut sieltä mukavimmasta päästä oleva tutkimus, mutta lähinnä tuntu sellaselta menkkamaiselta kivulta. "Toimenpide kestää noin 10 min, jonka aikana ohuen katetrin avulla ruiskutetaan kohtuonteloon keittosuolaliuosta ja ilmaa samalla seuraten ultraäänellä liuoksen kulkua munatorvissa." Kaikki oli onneks ookoo ja munatorvet auki.

Seuraavaksi oli vuorossa clomien syönti. Clomikierron aikana tikutin positiivisen ovulaation ja olin varma että nyt tärppää, kunnes taas täti tuli kylään (ja että vihaan tota sanontaa), eli menkat tosiaan alko taasen kerran. Sitten oliki meidän hoitopaikka kesälomalla seuraavat kaks kiertoa. Ajattelin, että on se nyt jumankauta, että heti ollaan lomalla, ensin syön hormoneja, sitten en ja sitten taas. Että mites kroppa tuosta mahtaa tykätä ja pelkäsin kiertojen taas nousevan. Alkuvuodesta kun päätin pistää elämääni hieman remonttiin ja pudotin semmoset 10 kg liikunnan ja terveellisen ruokavalion ansiosta. Kierrot tasaantus mukavasti sellaseen 33 päivään ja muutenkin olo oli parempi kaikin puolin. 

Päätin sitten tuon kesäloman vuoksi unohtaa koko homman ja nauttia vaan kesästä. Ja nauttisinkin. Kunnes eräs lauantai olin jumpassa aamulla ja ihmettelin kipua alavatsassa mikä hidasti selkeesti mun tahtia ja olo oli epämiellyttävä. Olin illalla lähdössä ystävien kanssa iltaa viettämään, joten päätin tapani mukaan varmistaa, että saadaan raskaustestiin se yksi viiva, niin voi hyvin mielin ottaa pientä alkoholia ilman mitä jos sittenkin -mietteitä ja huonoa omaatuntoa. Siinä se sitten oli! Kaksi viivaa! Us-ko-ma-ton-ta. Se oli kyllä hetki jota olin vähiten sillä hetkellä odottanu. Miestä huusin ja tärisevin käsin näytin testiä, jota en voinu ollenkaan uskoa kun olo oli niin epätodellinen. Käytiin apteekista hakemassa clearblue-testi, joka näytti raskaana 2-3 viikkoa. Jee. Plussan siis sain 13.7.13.
Nyt ollaan rv 8+5. Ensimmäinen neuvolakäynti oli 6+5 ja eka ultra 7+3, ja sen teki tämä meidän hoitopaikka, hoidoissa käytiin siis julkisella. Yksi sikiöinen raskaus ja hyvät sydänäänet.

Tällä hetkellä hyvin kamalaa pahaa oloa ja väsymystä. Mutta pahoinvointi on se kamalin homma, varsinkin kun yrittää hoitaa työnsä yksityisyrittäjänä, niin siinä ei paljoa sairastella eikä kotiin lähdetä kesken päivän. Eilen kävin ostamassa pahoinvointirannekkeet ihan kokeiluun, kun eihän siinä sitten mitään menetä vaikkei toimisikaan. Tän aamun ja päivän kokemuksella ainakin vaikutukset on positiivisia, mutta vielä en uskalla hurrata sen kummemmin. 

Pikkasen puristaa ja kiristää, mutta sehän sen on varmaan tarkotuskin.

Tuntuu kuitenkin pahalta purnata omasta kokemuksesta, kun meillä ei nyt kuitenkaan yritystä ollut kuin vähän alle 2 vuotta, kun joillain on monia vuosia. Tuntuu pahalta heidän puolesta ja ilkeeltä valittaa omasta kohtalosta. Tämä on kuitenkin mun oma kokemus ja omat tuntemukset itse asiasta. Tämä homma on kuitenki kasvattanu, opettanu ja muuttanut hieman arvojärjestystä omassa elämässä aika tavalla.

Tämä blogi jääkööt anonyymiksi näin alkuun, kunnes ollaan selvillä vesillä ja ainakin 12 viikkoa on täynnä. Olen realistinen ja mitä vaan voi vielä tapahtua, mutta ainakin tiedän, että voin raskautua jopa luomusti ja se on jo positiivista!!

Lapsettomuusaikoina mietin monet monet kerrat blogin aiheesta aloittamista, mutta koin sen kuitenkin jollainlailla liian raskaaksi, että pitäisi pystyä laittamaan ajatuksia sanoiksi mitä ei edes itse käsitä ja muutenkin käsittelemään niinkin kipeetä aluetta julkisesti muiden luettavaksi.  Mulla on luojan kiitos ollu ympärillä aivan saakelin tärkeitä ystäviä joilta oon saanu tukea ja kuuntelua, niistä on ollu mun matkassa aivan mittaamaton apu ja turva! Kiitos niille siitä. <3

Nyt kuitenkin tästä tulee enemmänkin blogi raskaudesta ja sen kulusta kuin lapsettomuudesta. Haluan selkeästi sitten käydä tätä asiaa läpi erikseen, kuin yhdistää sen toiseen blogiini ja yrittää tasapainotella sielä kaiken muun ympärillä, ettei sinne tule pelkästään odotushömppää. Niin näin parempi. 

Nyt jäädään odottelemaan ja jännäilemään 30.8. saapuvaksi, jollon päästään tapaamaan uudelleen pikkusta. <3