Projekti Fit mama

Tosiaan tää mun tehtävä laihtuminen.

Peppuhaasteen sain suoritettua puoleen väliin, sitten alko mennä siihen, että alko olla jo niin monta päivää rästissä että meni yksinkertaisesti mielenkiinto.
Juoksemisen oon saanu kivasti edistymään ja se tuntuu jo hyvälle. Voinko sitä sitten juoksemiseksi sanoa kun en täyttä häkää painele, vaan hölkkäilen menemään. Kilometri menee siinä kahdeksassa minuutissa. Eli vielä sais vähän parantua.
Viimeset lenkit on kuitenki menny ihan heittämällä juosten. Ja se jos mikä tuntuu hyvälle!

Oon taas kaivanu vanhan treenivihon esille ja se on saanu mukavasti täytettä. Näytti se vuoden niin kovin tyhjältäkin. Mitään vaunuttelu/Rufus -kävelylenkkejä en oo laittanu ylös, koska ei siitä vaan tulis mitään, en muistais enkä jaksais, mutta mielenkiinnolla vähän tässä seurailin mitä niistä on matkaa noin kuukaudessa tullu. Ja kyllä niitä nelisenkymmentä ehtis kertymään. Onko se sitten ihan hyvin vai saisko sitä olla vielä enemmän, en tiedä.

What. Yritin mittailla äsken senttejä, jotta näkisin muutoksen entisiin mittoihin, mitkä on otettu 2.5. ja meinasin saada melkeen isommat lukemat mitä sillon. Mi-tä? Joko oon mitannu ne aivan päin helvettiä tai sitten mä masennun ihan urakalla. En uskonu senttejä paljoon tippuvan, koska mun ruokavalio on yksinkertasesti niin päin mäntyä, mutta että ei yhtään tai jopa enemmän!? 
Ehkä mä sitten tolla irtsareiden syönnillä saan vaan tän kaiken aikaan. Taidan mennä siis itkemään itseni uneen. Yhyy.
Kuinka masentavaa..

Niin että joku fitmama vielä joskus. PYH.

Viime viikkoa

No voi taukoa. 
Tässä on taas muutama viikko vierähtäny eri asioiden vuoks, ehkä suurimmaks osaks siks, ettei oikeesti oo ollu mitään ihmeellistä mistä olisin ees halunnu kirjottaa. Ei oo ollu ihmeempiä mietteitä eikä ajatus pysy yhtään kasassa.

Tänään kuitenkin näin tätini Naantalin Aurinkoisessa. Oltiin siinä sen verta tovi, että pojalla alko tulla nälkä. Siinä vieressä istus kaks herttasen olosta mummoa, jotka muutamaan otteeseen poikaa siinä ihaili, mutta auta armias kun aloin syöttää sitä pullosta..! "Kyllä se kuule on niin, että äidin maito on sitä parasta lapselle!, Mikset sitä rinnasta syötä?, Kyllä kuule äidin tarvitsee lapsensa itse imettää!". ..what. Mä en ollu niin yhtään varautunu mihinkään tommoseen kritiikkiin muilta, vaikka itse siitä huonoa omaatuntoa oonki välillä potenu. Jos olisin osannu vastata, että se on kuule mun ihan oma asiani miten poikani syötän, mutta vaikersin takas jotain että "ei se kuule kaikilta niin vaan onnistu..". Vähän jäin ehkä semmosena hoomoilasena istumaan ja syöttämään poikaa. 
Mitä hemmettiä muut siitä vaivaa näkee mistä mun poikani ruokansa saa, kunhan saa! Hemmetti. Mur! Sai se rintamaitoa tai ei, niin se on onnellinen ja terve pikkunen linnunpoikanen. ♥

 
Sunnuntaina oli mun ensimmäinen äitienpäivä nk oikeena äitinä. Mun eno kyseli meiltä että miltäs nyt on tuntuu kun on äiti ja isi. Tosi luonnolliselta, eikä mitenkään ihmeelliseltä. Jannelta myöhemmin kysyin tätä, nii se vastas että se varmaan johtuu tosta koirasta, kun kuitenkin sille ollaan aina oltu äiti ja isi. Ei se varmaan tunnistais sanaa Henna tai Janne, tai epäilen ainaki vahvasti.

Äitienpäivänä kuitenkin sen verran erikoista, että käytii Hiilessä syömässä. Poika oli mamilla hoidossa ja oli kyllä tosi tyhjä olo ja muutenki hinku takas pojan luokse. Kyllä se on kamalaa, että poju varmasti pärjää hetken olla erossa meistä, mutta itte siinä vaan kärsii ja potee hirveetä ikävää!

Tänään kaipasin lenkkiseuraa ja sitä sainkin. Pikkusen vein mun mammalle hoitoon, nii saa hänki isomamma-poika -hetkiä ja lähdettiin tekemään pientä trippiä meidän mökillä Soffen ja Rufuksen kanssa.  Kivuttiin Kaasavuorelle, juostiin metsissä, tehtiin lenkkiä, heiteltiin palloa, maattiin mutaojassa ja käytiin uimassa. Koira kävi.

Taasenkaan mulla mitään ihmeellistä tässä ollu, muttei nyt tulis ihan luvattoman pitkä tauko kirjoittamiseen, niin vähän kuulumisia. Hengissä me täällä ollaan ja hyvin voidaan.

Lenkki

Totajoo.

Tänään sain aamulla lääkäriltä synnytyksen jälkitarkastuksessa luvan alkaa taas juoksemaan. Yay!
Pakkohan se oli heti lähteä kokeilemaan.. Juoksuaskelia ottanu viimeks joskus viime heinäkuussa. Ihan kun olis happoa kurkkuun kaadettu ja joku tunkis kapuloita kylkiluiden väliin
Jos joku tossa on lohduttavaa, on se, ettei tota kestä kun muutamat ekat kerrat ja sitten helpottaa.

Yhdeksässä kuukaudessa atletista kotletiksi, DONE! Ehkä se onnistuu myöskin toiseen suuntaan, mutta vaan helvetisti suuremmalla työllä!

Ja hitto tuntuu että oon ollu ihan liian kauan ilman karkkia koska mä haistoin mun kaukana ohi kävelleistä nuorista karkin hajun! Kiroan tätä nenää ja sen tarkkuutta. Koskaan mitään muuta mulle koskaan tuonu kun miljoonat migreenit ja oksetusolot. Tällä kertaa vaan mieliteon, että kiitos vaan sillekin.

 Ja kyllä. Ehtisin myös otella kuvia niinä hetkinä kun tuntus että lähtee taju ja on pakko hidastaa.

Surkeeta, surkeeta, surkeeta. Mun kymmenen ja puolen minuutin keskivauhti kilometrillä. Häpeä! Tästä ei nyt kuitenkaan oo tie kuin ylöspäin, joten kestän ehkä sen turvin.

Ristiäiskutsuja

Eilen sain vihdoin käytyä siellä kirkkoherranvirastossa ja ristiäiset sovin sitten 25.5. Myös 11.5. olis kanssa ollut yks vaihtoehto, mutta sillon ei ollu tarjolla muita kun naispappeja. Eikä mulla mitään niitä vastaan ole, mutta kyllä mä itselleni miespapin haluan. Jos vaan mahdollista.

Lähdin siis eilen hakemaan korttiaineksia ja tein ne valmiiksi, tänään sain jopa postitettua ne. Päätettiin myös nyt sitten pitää ne kotona. Aluks meinaan olin sitä mieltä, että ehdottomasti kirkossa ja kahvitus meillä, mutta olkoon nyt sitten helpomman kautta kaikki samassa paikassa.
Kakunkin laitoin nyt tilaukseen, kun vaikka yritän välillä leikkiä jauhopeukaloa, niin en todellakaan ole semmonen. On kivempi saada hieno kakku, kun että ite lähtisin sörssimään jonkinmoista kamaluutta.

 

On ollu jotenkin kummallinen olo viime aikoina. Tai ehkä ennemminki tuntuu siltä, että mä meen vaan jollain ihme moodilla. Tuntuu etten pysty keskittymään mihinkään, kaikki jää kesken ja jutut menee ihan ohi. Koko aika vaan poika mielessä ja voin kuulla vauvan kitinää ihan ihme paikoissa. Meen vaikka kauppaan, niin puoletkaan niistä jutuista ei tuu edes mieleen kun ajatukset vaan harhailee jossain ihan muualla. Muutenkin mietin, että mihin hemmettiin tää kaikki aika oikeen menee?!

Kaipa toi voi olla ihan normaalia tuoreelle äidille (toivottavasti, etten oo ihan sekasin) ja miksei vanhemmallekkin, mutta itelle se tuntuu niin oudolta, kun ei tommosta ennen oo ollu.

No mutta ehkä tuo pääkin alkaa normalisoitumaan, kun pääsee takas liikunnan pariin. Mulla on ollu niiiin hirvee hinku juoksemaan jo koko raskausaikana ja nyt se on noussu isompiin sfääreihin, kun tietää sen olevan kohta käsillä!

Koiranki kanssa ulkona ollessa on pakko otella muutamia juoksuaskelia ihan vaan verestääksen muistoja kuinka helvetisti se aluks sattuukin.

Jälkitarkastus mulla on muutaman viikon päästä ja toivon saavani ilosia uutisia liikunnan aloittamisen suhteen! Mut hyvin mahdollista kuitenkin, että tulee vaan itku, poru ja parku..

Psst.. muutaman päivän päästä me täällä ollaan jo 1 kuukauden ikäinen! ♥

Vaunuilua

Tänään taas kun ollaan saatu nauttia ihanasta auringosta, päätettiin lähteä pienelle Raisio saitsingille.

Tänään vieläpä löysin hyvän pajunkissapuskan mistä uskalsin lähteä raivolla repimään hieman oksia mukaan. Oli hyvin vielä vähän syrjemmässä paikassakin. Vaikkeikaan noiden repiminen varmaan mikään rikos ole. Silti.

Nyt saa siis pääsiäinen tulla, tervetuloa! Narsisseja ehkä vielä..