keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kuulumisia

Luulin pitäväni pikkasen hiljaiseloa tuonne ystävän lauantaina oleviin hautajaisiin asti. Ei oo jotenkaan omat asiat pyöriny paljoo mielessä, kun koko ajan tämä tyttönen. "Tuolla me oltiin yhdessä, toi me tehtiin yhdessä, tuolla se asus, tästä se kulki joka päivä, täällä se aina kävi, tästä se tykkäs, tästä me aina puhuttiin, tästä kappeleesta tulee mieleen ja kappas, mulla vaatekaapissa roikkuu häneltä lainaamia vaatteita.." Mitäköhän mä niillä teen? En mä kuitenkaan niitä enää käyttääkkään voi..

Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa tuleva lauantai. Ihana päästä laskemaan pikkunen lepoon, mutta ahdistaa silti. En oo mikään julkinensurija, että mä itkisin tai vääntäisin porua muiden edessä, mutta sillon tiedän että hanat aukee ja kaikki pääsee valloilleen. Ehkä siitä sitten on kuitenkin hyvä lähteä ylös- ja eteenpäin pikkuhiljaa.
Myös perheen kohtaaminen pelottaa, se että näen hänen siskot ja äitin riittää siihen etten enää kestä. Kuin pahalta voi tuntua toisten ihmisten puolelta, niin aivan äärettömän pahalta!

Mä yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jostain muustakin aiheesta, nimittäin omista luuloistani ja fiiliksistäni raskaudesta. Aloin sitä eilen miettiä, kun mies kyseli kaikkia ihmeellisiä raskauskysymyksiä ja lopuks että "onko raskaus ollu nyt sellaista kun ennen sitä kuvittelit?" No ei ole kyllä ollut, pakko myöntää. Ehkä fyysisesti? Mutta ei henkisesti. On siis kiva, kun vatta saa olla valtoimenaan, eikä tarvitse sitä miettiä. Pientä kipuilua selässä on ollu ja koiran kanssa ulkona kävellessä alkaa monesti alavatsasta kivistää kovastikkin. Hiukan kun höllää vauhtia ja kumartelee eteenpäin, niin helpottaa. Se on kutakuinkin jotain semmosta mitä oon ajatellukkin. Mutta sitten oon aina ajatellu, että hehkun jonkinlaista raskausonnea ja olo on ihana kun vihdoin kaikki tapahtuu, mutta olo on valitettavasti ollu kun valaan ja rupikonnan risteytyksellä, joten siinä ei oo ollu paljon hehkuttamista! Ehkä tää ihon puhkeaminen kukintoon perseestä ylöspäin alkaa pikkuhiljaa loppumaan (toivottavasti!). Luojan lykky, että on talvi tulossa ja saa peitota ittensä erilaisiin telttoihin, eikä kekkuloida tuolla puolalasti kolmenkymmenen asteen helteessä.

Vatta on hyvin kasvanu, ainaki itestä tuntuu kun se olis jo kauhee rantapallo, mutta ehkä siks ei oo ollenkaan tottunu. Tässä on vielä ainakin 18 viikkoa vielä aikaa suurentua ja paisua,.. apua! Sitten kun mummot menee rollaattoreilla ohi tai ne vastavuorosesti taluttelee mua pesupaikalle ja availee ovia, niin alan harkita sitä äitiyslomalle jäämistä ihan tosissani.


rv 22 + 3




Ja kuin sattuskin, että on taas sama paita päällä niinkuin aiemmissakin kuvissa. Vaikka mun vaatetilanne on tällä hetkellä todella huono, niin ei se kuitenkaan ole ihan niin huono ettei mulla olis kun yks paita käytettävissä! Juujuu, hyvä yritys..

Ja tämmönen btw-purkautuminen, etteipä ole ikinä kännykässä ollu yhtä paskaa kameraa mitä tossa Samsung Galaxy S III. Se ei tarkenna mihinkään, ja jos vaikka se näyttäis välillä vihreetä valoa, niin kuva on ihan epäselvä ja todella suttunen! Mä en käsitä! Sit se tekee kaikista kuvista ihan oudon värisiä, jos väriä niissä on edes ollenkaan. Nyttenkin pikkasen lämmitin noita sävyjä ettei ne olis ihan harmaita. Aivan kökkö sanon minä! Joku kiva vois kyllä mulle selventää miten hemmetissä ton kanssa sais tarkempia kuvia? Siks en edes pahoittele kuvien suttuisuutta, kun pistää ihan vihaks muutenkin koko homma!
Tällä hetkellä muutenkin tarvitsisin kännykän kameraa, kun järkkärin kuvia en saa laitettua muuta kun meijän omalle läppärille, kun tää liikkeen kone ei tunnista sitä muistikorttia ja sitä piuhaa mä en oo edelleenkään löytäny. Mutta, koira ensin

Loppuun tämmönen blogi kun ARTrip, jonka joku oli linkannu naamakirjaan, missä on kaikkea ihanaa maan ja taivaan väliltä. Tässä nyt on todella aidonnäköisiä veistoksia erilaisista aidoista ihmisistä. Vau, ei voi muuta sanoa!

 KLIK !



 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti