maanantai 4. marraskuuta 2013

En edes tiedä jaksaisinko kirjoittaa koko asiasta.

Torstai aamun ja rakenneultran jälkeen olin ehkä maailman onnellisin ihminen, kun tuntus että kaikki asiat on vaan niin hyvin ja epäselvät asiat loksahtanu paikoilleen. Oishan se kyllä pitäny arvata ettei se elämä vaan mene niin. Ikinä ei sais iloita liikaa tai olla liian onnellinen. Aina pitäis hiukan epäröidä ja olla varuillaan että josko sittenkin jotain pahaa tapahtuis..

Iltapäivällä tuli sitten puhelu ja sain kuulla, että hyvä ystäväni on menehtynyt. Ja sanottakoot, että hän oli sitä itse halunnut..

. . . 

Ihan ko maailma ois tippunu mun alta. Samalla oot ihan shokissa ja olo on niin epätodellinen, miettii vaan, että ei tää oo totta. Kohta se sanoo että onki tapahtunu joku väärinkäsitys. Oma olo oli aivan vitun fucked up! Samana päivänä oot onnellisimmillaan ja sitten se onkin yks maailman kamalin päivä mitä ikinä on ollut. Niin nuori, niin ihana, niin kaikkea!

Olin just lähössä kaupoille ennen tätä ja lähdinkin. Ahdistus ja epätodellinen olo seuras koko matkan, kun ei ollu tajunnu tilannetta vielä. Kotiin päästyä se kaikki iski. Aiheutin miehelle muutamat sydämentykytykset lisää, kun soitin parkuen ja meni hetki ennen kun pystyis sanomaan, että koiralla ja vauvalla on kaikki hyvin.

Loppuviikon töistä ei tullu enää yhtään mitään.. Perjantaina mahduin mukaan kriisiryhmään, jossa käytiin asiaa läpi. Ja luojan kiitos pääsin, tuntu että sai omia ajatuksia pikkasen edes kasaan ja pysty ehkä hiukan järkevämmin ajattelemaan. Vaikka eihän tällasta pysty mitenkään järkeistämään ja miljoonat asiat jää helvetinmoisiks kysymysmerkeiks. Vaikka paljon asioita tieskin, ei ikinä ajatellu niiden olevan niin isoja, että ne olis merkityksellisimpiä kuin sun oma henki. Miksi, miksi ja miksi pyörii mielessä sen lisäks, että miettii mitä itse olis voinu tehdä toisin. Mut sit toisaalta olisko sitä voinu, ainakaan niin paljoa, että se olis tän asian estäny.. Veikkaan et ei. Maallisissa asioissa ehkä, mutta toisen pään sisälle on helvetin vaikea päästä auttamaan. Varsinkin kun ihminen on toisinaan todella sisäänpäin kääntynyt ja antaa pelkän pintaraapasun asioista. Kovin miellyttämishaluinen, eikä halua kaataa sitä kaikkea paskaa muiden niskaan murehdittavaksi.

Itse miettii onko ite kaatanut liikaa lokaa toisen mietittäväksi, kun on sellanen ihminen joka on varmasti saanut suurimman osan kuunneltavaksi meidän lapsettomuusajasta. Tuntien keskustelut ja hänen yrityksensä auttaa ja lohduttaa. Kun kerroin raskautumisesta, hän itki onnesta ja ilosta! Kertoi sillon myös kuinka paljon hän onki meitä asian tiimoilta miettiny, miten maailma voikin olla niin epäreilu! Ja epäreilu hyvinkin, että jotain tällasta tapahtuu niin ihanalle ihmiselle!

Toivottavasti sulla on nyt parempi olla. Ikävä on ihan hirveä. Jos olisin tienny meijän viimesen tapaamisen olevan viimenen, olisin sanonu niin paljon asioita mitä en ehkä ikinä sulle sanonu.

LEPÄÄ RAUHASSA PIKKUNEN! <3 Rakastan sua. En ikinä unohda sua.



3 kommenttia:

  1. Mä aloin itkemään. Järkyttävä aihe, todella kauniisti kirjoitettu ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäkin alko itkettämään, kun tätä luin. On se vaan kamalaa. Jaksamista huomisiin hautajaisiin hani <3

      Poista