keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Alkuviikkoa

Maanantai 7.10.

Tää aamu on alkanu hyvin herkissä fiiliksissä. Sain la-su välisenä yönä rakkaalta ystävältä viestin, että vedet meni. Jollain lailla ihan hyvä, että näin viestin vasta aamulla, koska eihän mua nukuttanu enää ollenkaan sen jälkeen. Laitoin takas tsemppiviestin ja sitten jäinkin koko päiväks oottelemaan ihania uutisia. Vähän väliä tuli vilkuiltua kännykkää josko nyt olis tapahtunut. 
No eilinen yö sitten meni vähän samoissa fiiliksissä. Koko ajan alitajunnassa oli asia mielessä ja vessaan noustessa oli taas pakko kurkata joko olis uutisia tullu, silläkin uhalla että nään sen hiton kellon jos se on jotain 5, niin siitähän se vitutus alkaa kun tietää kohta kellon soivan. Taikka olis uutisia tullut, ei olis tullu enää unta. Ei se ollu ko onneks 02:04, mutta ei viestiä.
Tänä aamuna oli pakko laittaa jo, että eikö vieläkään mitään? No tulihan sieltä viesti että yöllä hiukan ennen kolmea oli komea pikkumies saapunut maailmaan. Itkuhan siinä pääs. Outoa, meinaa en yleensä reagoi noin vauvauutisiin, ehkä kuitenkin kun on niin rakas ihminen kyseessä niin kyllä se pistää herkäks. Ja no sanottakoot että ehkä tää oma raskaus on osasyyllisenä näihin herkistymisiin. Ja se kun itse niin odottaa tapahtuvan jo omalle kohdalle, millään ei meinas malttaa odottaa kevääseen asti että saa oman käärön syliin. Ollaanhan tässä kuitenkin jo muutaman viikon päästä puolessa välissä, että on tää aika kyllä menny hyvin hyvin nopeesti tähänkin asti. 

Noista herkistymisistä ja mielialavaihteluista hiukan. Kun olen ihmetelly olenko ollenkaan raskaana, kun aina puhutaan, että on kovat mielialanvaihtelut ja voi itku päästä pelkästä vaippamainoksesta. Mä en taas allekirjota tota yhtään, päinvastoin! En oo ärsyynyt yhtään nii paljon kun ennen raskautta. No okei, ehkä se lapsettomuus otti koville mikä myöskin lisäs mun ärsytystä jonkin verran. Vaikken voi kyllä yhtään sanoa että me tapeltais oikeen millonkaan. Pikkuärsytyksiä nyt tulee aina ja outoahan se olis jollei tulis. Itte tuppaan olemaan aika tempperamenttinen ja mies on luojan kiitos sitä ihan toista maata. Välillä pistää ärsyttämään sen rauhallisuus erilaisissa tilanteissa. Tää voi olla vastaus siihen, että mä ehkä tappelen kuuroille korville ja toinen vaan kestää mun humputukset. Nojuu, onneks nyt sitten näin jossain jonkun tekstin, missä koko aukeama paasattiin näistä mielialavaihteluista ja viiminen teksti oli jotakuinkin että: "Jotkut naiset eivät koe mielialavaihteluita ja voivat kokea raskauden ajan jopa euforisen olotilan". Ton mä allekirjotan. Hälläväliä-asennetta löytyy, enkä oo jaksanu stressata sellasistakaan asioista mistä mun olis tässä hetkä sitten pitänytkin vähän stressata.

Keskiviikko 9.10. 

Kävin eilen kirjastossa katsomassa josko löytyis lapsettomuudesta kirjotettu surullisen hauska romaani, Vauvahorkka. No ei ollut, mutta löytys kauan kaipaama Suuri äitiyskirja. Olen meinannu sen tilata pitkän aikaan, kun aina 9 kuukautta -lehden välissä on siitä mainoksia. Veikkaan kuitenkin että kun olen sen nyt selannut läpi, en sitä enää niin hirveästi tarvitse. Ensimmäisen lapsen ja raskauden kanssa sitä varmaan haluaa haalia tietoa niin paljon kun vaan jaksaa, mutta se voi olla että helpottaa toisessa ja kolmannessa raskaudessa. Kaikki on jo jollainlailla tuttua ja aiemmin koettua. Vaikka onhan kaikki raskaudet ja lapset erilaisia, eikä niitä pitäis vertailla keskenään ainakaan niin, että huolestuis joistain asioista "kun sen kanssa oli näin, mutta nyt ei ole".

Sitten lainasin Minna Kiistalan Minä en sitten muutu - odottavan äidin tunnustuksia. 

"Minä en sitten muutu on hauska, tarkkanäköinen ja rehellinen kirjoitus ensimmäisen lapsen odottamisesta. Kolmekymppinen Minna Kiistala murtaa myytin seesteisyyttä säteilevästä odottajasta ja kertoo suoraan ja kaunistelematta, millainen fyysinen ja etenkin henkinen koettelemus ensimmäinen raskaus on.

Kirjassa seurataan lapsentekoprosessia piilevän vauvakuumeen syttymisestä ja lamavauvan tekemisestä aina raskauden viimeisiin päiviin saakka. Kiistala kertoo itseään säästelemättä tunteistaan, olivat ne sitten pelkoja identiteetin ja parisuhteen tuhoutumisesta tai kiukkua siitä, että varpaankynsien lakkaaminen ison mahan kanssa on täysin mahdotonta. Odotusaikaan mahtuu synkkiä epätoivon hetkiä ja hillitöntä iloa – sekä monta vakuuttelua siitä, että ”minä en sitten muutu”.


”Tätä kirjaa ei kirjoitettu seesteisinä äitiyslomapäivinä vauvan päiväunien lomassa vaan raskauden kuohunnan keskellä. Paapomisen, hyvää tarkoittavien neuvojen ja sadististen rajoitusten keskellä minun oli pakko raivata tilaa omille tuntemuksilleni. Ne eivät ole aina kaunista luettavaa, mutta pyrin olemaan niin rehellinen että hävettää.”"


Kirja ei ole mikään kovin pitkä, joku parisatanen. Puolet meni hujauksessa eilen kun jäi ihan kiinni koko kirjaan, yritin vähän säästää myös tähän päivään etten heti ahnehdi kaikkea. Suosittelen. Hymy nousi kasvoille monet kerrat ja kirjaan puoleen väliin asti olen voinu samaistua moneen asiaan, ehkä kirjan loppupää on vaan totuuden sanoja tulevaan koitokseen. A-pua?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti