Onnen kuplia

Hui kuinka jännää. Iltasin sänkyyn mennessä kun hieman rauhotun, on tullu tavaks hiukan tunnustella oisko masukilla vauhti päällä. Ihan yksittäisiä pieniä liikkeitä olen tuntenu, mutta perjantaina oli ekaa kertaa masussa kyllä möyrintä päällä. Ihan kun perhosia olis lennelly vattassa. Aika hentoisia tuntemuksia, mutta tunnettavissa kuitenkin! <3 Voi tätä onnea!

Joinain päivinä tulee näitä onnenpuistatuksia kun tajuan, etten vaihtais elämääni mihinkään. Okei, asunnon vaihtaisin ja koirankin joinain päivinä, mutta muuten en vaihtais sekuntiakaan. Asiat on niin miten oon pitkään niitten toivonu olevan. Lapsi/a siihen unelmaan kuuluu, mutta yks on nyt ainakin hyvällä tulollaan! Vielä kun löydettäis se ihana asunto jostain ihanasta paikasta ja tosta sekopää koirasta kuoriutuis puolessa vuodessa jotain ihanaa. Sitte kaikki ois bueno!

Perjantaina käytiin Vauvatalo Johannassa sivistämässä itteämme vaunu ja turvakaukalo asioilla. Mentiin sinne pää pyörällä ja lähdettiin sieltä vielä enemmän sekasin kaikista asioista. Hiukan selvis, että Emmaljungan yhdistelmävaunut haluttais ja itse ihastuin siihen City cross -malliin. Tais noista olla se kevyin ja ketterin, ainakin myyntipuheiden perusteella. Kunhan on isot renkaat ja umpikumia, ettei tartte niitä pumppailla hirveessä kiireessä ja ärsytyksessä. Ja mä kun olen tämmönen väritarkka ihminen, niin se vaunujen väri on se pääjuttu, ja ulkonäkö muutenkin. Mustat tai harmaat ois jees, itte ihastuin niihin vaaleisiin, mutta järkihän sen myös sanoo ettei vaaleita rattaita! Myös vaunuihin saatava turvakaukalomahdollisuus oli noissa, mikä on hyvä juttu!

Eilen myös tilattiin lastenhuone.fi:stä sitteri ja leikkimatto (linkki), kun tää itse kauppa josta niitä sais on jossain Valkeakoskella ja taisko toinen eri liike olla jossain Espoossa. Oli siis helpompi tilata ne sitten ja katsoa millaset ne on. Nyt sitten ei vaan saa enää kattella noita asioita, vaan keskittyä muihin hankintoihin. Tota Mamas&Papas -sarjaa meinaa en oo ainakaa missään törmänny että löytyis täältäpäin. Ja jos löytyy, niin saa toki valaista typerää!

Nyt ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille, nautitaan tähtitansseista ja pakkohan se on bb-finaaliakin vähän seurata.

Paha paha hakukone

Oivoi. Mun pitäis ihan tosissaan lopetella tätä mun googlettelua. Itkua ja pahaa mieltähän tää vaan aiheuttaa. Tällä kertaa oli pakko käydä googlailemassa miltä 17 viikkoinen sikiö mahtaa näyttää. Oletin vaan löytäväni animaatiokuvia ihanista pikkusista. Puristuksen tunnetta rinnassa aiheutti blogi nimeltä Caleb's Ministry. En blogia lukenu oikeestaan sen enempää kun tuon yhden jutun verran. Mulle tosta jutusta mun englannintaidolla ei selvinnyt muuta kun, että tää Caleb syntyi rv 17+4 (samassa päivässä tässä mennään itse). Se mitä ja miksi on tapahtunut, ei selvinnyt kun en lukenut aiempia enkä myöhäisempiä postauksia. Saa katsoa, mutta jos oot kovin herkkä niin en välttämättä menis suosittelemaan..

Linkki blogiin

Voi paha mieli, miten pieni makaa suu ja silmät auki. Mitä itse tossa tilanteessa tekis, miten ikinä selvisin tosta tässä vaiheessa? Sanattomaksi vetää.

Älkääkö vaan kysykö miks tänne postailen tollasia, en tiedä. Ehkä oon sen verta paska ihminen, että haluan jakaa pahan oloni muiden kanssa..

Alkuviikkoa

Maanantai 7.10.

Tää aamu on alkanu hyvin herkissä fiiliksissä. Sain la-su välisenä yönä rakkaalta ystävältä viestin, että vedet meni. Jollain lailla ihan hyvä, että näin viestin vasta aamulla, koska eihän mua nukuttanu enää ollenkaan sen jälkeen. Laitoin takas tsemppiviestin ja sitten jäinkin koko päiväks oottelemaan ihania uutisia. Vähän väliä tuli vilkuiltua kännykkää josko nyt olis tapahtunut. 
No eilinen yö sitten meni vähän samoissa fiiliksissä. Koko ajan alitajunnassa oli asia mielessä ja vessaan noustessa oli taas pakko kurkata joko olis uutisia tullu, silläkin uhalla että nään sen hiton kellon jos se on jotain 5, niin siitähän se vitutus alkaa kun tietää kohta kellon soivan. Taikka olis uutisia tullut, ei olis tullu enää unta. Ei se ollu ko onneks 02:04, mutta ei viestiä.
Tänä aamuna oli pakko laittaa jo, että eikö vieläkään mitään? No tulihan sieltä viesti että yöllä hiukan ennen kolmea oli komea pikkumies saapunut maailmaan. Itkuhan siinä pääs. Outoa, meinaa en yleensä reagoi noin vauvauutisiin, ehkä kuitenkin kun on niin rakas ihminen kyseessä niin kyllä se pistää herkäks. Ja no sanottakoot että ehkä tää oma raskaus on osasyyllisenä näihin herkistymisiin. Ja se kun itse niin odottaa tapahtuvan jo omalle kohdalle, millään ei meinas malttaa odottaa kevääseen asti että saa oman käärön syliin. Ollaanhan tässä kuitenkin jo muutaman viikon päästä puolessa välissä, että on tää aika kyllä menny hyvin hyvin nopeesti tähänkin asti. 

Noista herkistymisistä ja mielialavaihteluista hiukan. Kun olen ihmetelly olenko ollenkaan raskaana, kun aina puhutaan, että on kovat mielialanvaihtelut ja voi itku päästä pelkästä vaippamainoksesta. Mä en taas allekirjota tota yhtään, päinvastoin! En oo ärsyynyt yhtään nii paljon kun ennen raskautta. No okei, ehkä se lapsettomuus otti koville mikä myöskin lisäs mun ärsytystä jonkin verran. Vaikken voi kyllä yhtään sanoa että me tapeltais oikeen millonkaan. Pikkuärsytyksiä nyt tulee aina ja outoahan se olis jollei tulis. Itte tuppaan olemaan aika tempperamenttinen ja mies on luojan kiitos sitä ihan toista maata. Välillä pistää ärsyttämään sen rauhallisuus erilaisissa tilanteissa. Tää voi olla vastaus siihen, että mä ehkä tappelen kuuroille korville ja toinen vaan kestää mun humputukset. Nojuu, onneks nyt sitten näin jossain jonkun tekstin, missä koko aukeama paasattiin näistä mielialavaihteluista ja viiminen teksti oli jotakuinkin että: "Jotkut naiset eivät koe mielialavaihteluita ja voivat kokea raskauden ajan jopa euforisen olotilan". Ton mä allekirjotan. Hälläväliä-asennetta löytyy, enkä oo jaksanu stressata sellasistakaan asioista mistä mun olis tässä hetkä sitten pitänytkin vähän stressata.

Keskiviikko 9.10. 

Kävin eilen kirjastossa katsomassa josko löytyis lapsettomuudesta kirjotettu surullisen hauska romaani, Vauvahorkka. No ei ollut, mutta löytys kauan kaipaama Suuri äitiyskirja. Olen meinannu sen tilata pitkän aikaan, kun aina 9 kuukautta -lehden välissä on siitä mainoksia. Veikkaan kuitenkin että kun olen sen nyt selannut läpi, en sitä enää niin hirveästi tarvitse. Ensimmäisen lapsen ja raskauden kanssa sitä varmaan haluaa haalia tietoa niin paljon kun vaan jaksaa, mutta se voi olla että helpottaa toisessa ja kolmannessa raskaudessa. Kaikki on jo jollainlailla tuttua ja aiemmin koettua. Vaikka onhan kaikki raskaudet ja lapset erilaisia, eikä niitä pitäis vertailla keskenään ainakaan niin, että huolestuis joistain asioista "kun sen kanssa oli näin, mutta nyt ei ole".

Sitten lainasin Minna Kiistalan Minä en sitten muutu - odottavan äidin tunnustuksia. 

"Minä en sitten muutu on hauska, tarkkanäköinen ja rehellinen kirjoitus ensimmäisen lapsen odottamisesta. Kolmekymppinen Minna Kiistala murtaa myytin seesteisyyttä säteilevästä odottajasta ja kertoo suoraan ja kaunistelematta, millainen fyysinen ja etenkin henkinen koettelemus ensimmäinen raskaus on.

Kirjassa seurataan lapsentekoprosessia piilevän vauvakuumeen syttymisestä ja lamavauvan tekemisestä aina raskauden viimeisiin päiviin saakka. Kiistala kertoo itseään säästelemättä tunteistaan, olivat ne sitten pelkoja identiteetin ja parisuhteen tuhoutumisesta tai kiukkua siitä, että varpaankynsien lakkaaminen ison mahan kanssa on täysin mahdotonta. Odotusaikaan mahtuu synkkiä epätoivon hetkiä ja hillitöntä iloa – sekä monta vakuuttelua siitä, että ”minä en sitten muutu”.

”Tätä kirjaa ei kirjoitettu seesteisinä äitiyslomapäivinä vauvan päiväunien lomassa vaan raskauden kuohunnan keskellä. Paapomisen, hyvää tarkoittavien neuvojen ja sadististen rajoitusten keskellä minun oli pakko raivata tilaa omille tuntemuksilleni. Ne eivät ole aina kaunista luettavaa, mutta pyrin olemaan niin rehellinen että hävettää.”"

Kirja ei ole mikään kovin pitkä, joku parisatanen. Puolet meni hujauksessa eilen kun jäi ihan kiinni koko kirjaan, yritin vähän säästää myös tähän päivään etten heti ahnehdi kaikkea. Suosittelen. Hymy nousi kasvoille monet kerrat ja kirjaan puoleen väliin asti olen voinu samaistua moneen asiaan, ehkä kirjan loppupää on vaan totuuden sanoja tulevaan koitokseen. A-pua?

Ravintolisiä

Mua on kovin alkanu kiusaamaan öisin pohkeiden suonenvedot. Tosi inhottava tunne herätä vähän väliä niihin. Onneks oon aina heränny siihen heti niin oon saanu sen laantumaan ihan vääntämällä pohjetta toiseen suuntaan, eikä oo vielä päässy oikeen kunnolla juntturaan, koska siinä ei oo ikinä itku kaukana! Ostin viime viikolla magnesiumia ja otinkin sitä muutamien päivien ajan, enkä muista noiden kiusanneen mua niinä aikoina, mutta sitten se on jotenki taas jääny niin on tullu kivut takas. Samalla ostin Omega-3 -tabletteja, kun on niitäki pitäny ostaa monet monet kauppakerrat. Tommoset vaan tuppaa aina unohtumaan, kumma kyllä. 

 

Noitten lisäks oon pyrkiny päivittäin syömään noita monivitamiinitabletteja. Alkuraskaus menikin hienosti, mutta sitten taas..niin. Oon noita kyllä tän parin vuoden aikana syöny vähintään epäsäännöllisen säännöllisesti. Aluks söin kyllä toisen valmistajan tuotetta, mutta tuon muutaman euron halvemman hinnan vuoks vaihdoin tohon ja ehkä vielä enemmän sen vuoks, että noi on mukavemman mallisia niellä kun ne toiset pyöreät. 

Lapsesta asti oon ollu tosi huono kaikkien tablettejen syömisessä. Kyllä se siinä teinivuosina sitten parani ja oon tähän asti voinu ihan hyvin saada buranat sun muut alas ilman jäätävää kakomista ja yökkimistä, kunnes sitten nyt. Olin alkuun suht pahoinvoiva kaikkine oksenteluineen ja yökkimiseni. Kuulostaa tyhmältä sanoa, mutta pelkää röyhy saa mut välillä edelleenkin yökkimään. Mies sitä naureskelikin kerran kun syömisen yhteydessä röyhyn tullessa yökkisin kädet suun edessä valmiina lähteä juoksemaan vessaan. "Mitä ihmettä sä oikeen teet?" Hmph. Oikein kaunista! Joten mun aamut nykyään alkaa kauheella taistolla saada noi sadoilta tuntuvat tabletit alas suht kivuttomasti. Jollain lailla hiilihapollinen juoma auttaa tossa hommassa kovin. Että kiitos niille siitä. Ja luojan kiitos noi magnesiumit on sentään pureskeltavia.

Huomenna taas mennään lihoomaan, kun näen ihania kavereita ruoan merkeissä. Oon tässä hyvin saanukki paastottua viime neuvolakerran jälkeen. Noei, en oikeesti paastoa, puputan vaan kaikkea ällöttävän terveellistä.. Sain ehdotettua, että tällä kertaa mennään Svarte Rudolfiin syöppöttelemään. Siitä sitten en tiedä mitkä on muiden jatkosuunnitelmat, mutta kyllä mä voin johonkin istumapaikkaan mennä vellomaan. Mihinkään yökerhollisempaan paikkaan en kuitenkaan halua lähteä. Niinkun ei lähdetty viime viikonloppunakaan, kun serkun synttäreitä oltiin juhlistamassa. Me mentiin kiltisti kotiin karvapojan luokse. <3 

Joten omsnoms kaikille ja hyvät viikonloput! Tää rupeaa suorittamaan tämän ja huomisen päivän työt alta pois ennen viikonlopun alkua.

16+2

Mä oon niin järkyttyny etten ehkä pysty kirjottamaan. Meillä oli aamulla neuvola ja btw oli taas pirun turhaa että mies oli mukana, kun ei siltä kysytty sanallakaan mitään. En tiedä muuttuuko ne sitten keski- ja loppuraskaudessa, mutta nyt nää kaks käyntiä on hänen kannaltaan ollu todella turhaa. Eikä sillä et hän olis asiasta valittanu tai sanallakaan sanonu, mut itteäni vaan häiritsee. Anyhow, mä niin pelkäsin sitä puntarille nousua, koska tiesin mun painon nousseen jonkunkin verran. Viime neuvola oli siis 1.8 ja näin äkkiä laskettua tasan kaks kuukautta sitten. Nyt huoh. Mun paino oli viime käynnistä noussu KUUS (6!!!) KILOA!! Kuus. Mä en voinu asialle mitään että siinä tilanteessa mun suusta pääsi "hyi helvetti!". Yritti se täti vähän siinä lohdutella, että yleensä niillä keillä on ollu voimakasta pahaa oloa alkuraskaudesta, on joutunu syömään enemmän mitä normaalisti, kun se helpottaa sitä pahoinvointia, jollon paino nousee alkuraskaudesta monesti jonkun verran ja sen jälkeen se tasaantuu, mutta se ei toden totta kyllä helpottanu tossa tilanteessa! Ette tiedäkkään minkä vierailun tein kaupan hevi-osastolle ton jälkeen, sekin jo ihan hävetti. Nyt loppu syömiset! Jumankauta.

Vauvan sykkeet oli hyvät 155 ja verenpaine oli kanssa hyvä 123/71. Sokerirasitustestin tulokset oli kanssa oikein hyvät, mutta joudun niihin kuulemma uudelleen keskiraskauden aikana, kun kuulemma pco-naisilla tää raskausdiabetes riski on suurempi. Mä jo niin luulin, että se oli sillä ensimmäisellä kerralla hoidettu. Oli myöskin kiva saada tietää oma veriryhmä, kun en sitäkään muistanu. Ja tää täti selitti siitä downriskistä meille tarkemmin, että meijän tapauksessa se riski on 1:39 000. Se oli hyvä tieto, kun ei se aiempi kuspäälääkäri maininnu mitään semmosesta. Muutenkin kerroin tästä miehestä, jolla oltiin se niskaturvotusultra ottamassa, että en suostu enää menemään hänelle uudestaan ja kuulemma ei tarvitsekkaan. Ja hyvä niin.

Nyt vaan jäädään odottamaan 31.10 saapuvaa rakenneultraa ja sormet ristiin, että saatais tietää kumpi sieltä tulee. Vaikka tyttöhän sieltä tulee, oon niin satavarma ollu siitä jo ennen raskautta. Sormustestin mukaan, mikä meille tehtiin muutama kuukaus sitten meille molemmille tuli sama tulos ja se oli tyttö-tyttö-poika-tyttö. Että näitä sitten odottelemaan ja toteuttamaan. Mä vielä sen toisen koiran haluaisin, niin kattotaas sitten joskus mimmosella minibussilla me pistetähä menemähä. Haha! Voi olla kyllä hymyt herkässä tollon..

Neuvolan jälkeen suuntasin vielä nokkani työkkäriin tekemään työnhakuilmoitusta äitiyslomasijaisuudesta. Pitäis kuulemma tänään tulla mol.fi:n sivuille. Sanoin joitain asioita mitä haluan siellä näkyvän ja lukevan, mutta muuten annoin osaavalle henkilölle vapaat kädet. Toivotaan kovin että toi kantais hedelmää ja saisin itelleni ihanan vuokralaisen!

Sydänääniä ja työjuttuja

No vooi höntti. Yritin ensimmäistä kertaa nauhottaa koneelle noita sydänääniä tuolla dopplerilla ja vihdoin viimein pitkän säätämisen jälkeen sain ton mikkisysteemin toimimaan ja sainkin nauhotettua. Ne kyllä on ihan oudon kuulosia koneella kun rutisee ja surisee hirveesti. Että kivempi kuunnella siis ihan noilla kuulokkeilla pelkästään. 

On tainnu pikkasen kohtu nousta tuolta lonkkaluiden välistä, kun äänet kuulu paljon ylempää ja nyt ne kuulu jopa ihan keskeltä vatsaa, kun ennen on löytyny vaan vasemmalta puolelta eikä edes oikealtakaan ollenkaan, paitsi nyt. Eikä ollu enää pelkkää viuhviuhviu vaan melkeempä pampampam -ääntä. Ehanaa! <3 Voi pikkunen. Voi ihanuutta.

Nojuu, sittenhän mä yritin saada ton yhden nauhotteen tähän ladattua, mutta enhän mä osaa kun ei se ole kuva eikä se ole video, ei se hyväksy sitä kumpanakaan. Että en sitten tiedä onko se mahdollista ollenkaan, eikai sitten.. Mieskin on vanhempiensa luona yötä, kun jotain hommia auton kanssa, niin en voi siihenkään turvautua kun en osaa. Oon vaan tämmönen käsi kaiken tietotekniikan kanssa, ei voi mitään. 

Tänään btw otin yhteyttä mun vanhaan opettajaan, jolle syntys lapsi kesäkuussa, että mitä mä teen kaikkien yritysasioiden kanssa. Niin sain häneltä monta hyvää vinkkiä ja ajatusta mistä lähteä liikkelle ja mitä tehdä tulevan vuokralaisen kanssa. Soitin jopa työkkäriin et sais auttaa mua tosiaan sen työilmotuksen kanssa, mutta se oli menny jo kiinni, niin maanantaina sitten uudelleen. Tiistaina olis vaan hyvä päivä kun on vapaata ja meillä aamulla 8 aikaan neuvola, niin voisin siitä sitten kipitellä suoraan sinne autettavaks. Melkeen jo ajattelin että kyllä sielä varmaan aikaa on, kun ihmiset on töissä aina päivisin, mut sitten taas tajusin.. Hyvä minä. Lahopää musta on tullu ja jos pahemmaksi menee, niin en välttämättä halua itte olla paikalla kokemassa sitä. Pelottaa ihan.  

Megasekametelisoppaa

Tänään aamulla oli se sokerirasituskoe. Juu, eli meni juurikin näin, että olin kuvitellu homman paljon kamalemmaks mitä se todellisuudessa oli. Mua kyllä helpotti ihan hirveästi, kun kaveri lupautus itse tulla mun seuraks sinne labraan ja se koko odotusaika pelailtiin tabletilla lautapelejä. Meni aika ihan hirveen nopeesti! Eikä se sokerilitkukaan mitenkään ollu edes pahan makusta, maistu joltain sokerin ja sitruunan sekotukselta. Ehkä ennemminkin se jännitti että se vaan pysyy sisällä kun ei ollut syöny kuitenkaan 12 tuntiin mitään, eikä jollainlailla raskausaikana oo kauheesti toi makea maistunu. Ainakaan mitenkään samanlailla kun aina ennen. Oon ollu niin perso makeaan, mutta nyt on muuttunu makeen syöminen kamalaksi pahaksi oloksi. Sekin autto vähän kun loikoiltiin siinä odotussohvalla löysän näkösinä, mutta pääsi hieman kyljelleen rauhottumaan niin autto. 

Lääkärin jälkeen suunnattiin äkkiä äkkiä syömään jotain hyvää. Ricon häränrintapalat mustapekkojuustokastikkeessa kruunas hyvin sen rasituksen. Ja kun Myllyssä oltiin ja vihdoin sinne asti taas pääsin, ostin nyt äitiysfarkut H&M:stä. Voi että on ihanaa kun ei purista eikä kiristä mistään, kun alkaa olla niin ettei mene enää mitkään vanhat housut vatsalta kiinni. Jollain lailla ihmeen nopeesti vatsa kasvanu verrattaessa joihinkin kun ei esimerkiks rv 15 näy melkeen mitään vielä. Niin että mimmonen jättiläinen sieltä mahtaa sitten olla tulossa. Jotenki itse olin odottanu sen näkyvän vasta joskus rv 19-20. Tai ehkä oon sitte vaa syöny mahani isoks ja turvonneeks..

Samalla reissulla tuli käytyä sielä Body Shopissa, josta kun löydettiin se kaakaovoisticki, niin tää myyjä hyökkäs heti tiskin takaa että "ai raskausarpiin vai?". Selitti just että toi sticki tai sitten se kaakaovoi voidemaisena, että se ei oo sama minkä näistä rasvoista ottaa, kun ne poikkeaa koostumuksiltaan niin paljon. Eikä se haissu yhtään pahalle kun sitä haistoin. Ja päädyin sitten siihen voidemaiseen, kun myyjä selittii et se sticki voi tuntua vähän kovalta kun sitä levittää vatsalle, että toi toinen on mukavemman tuntusta ja kivempi levittää. No kotona sitä kun laitoin niin uuuh, kiiva haju. Ja se jäi käsiin ja haistoin sen vatsalta asti koko ajan. Miten se voiskin haista niin paljon eriltä kaupassa kun kotona, mutta mä yritän sitä nyt ainakin käyttää edes joskus. Ajattelin apteekista hakea vielä jotain hajuttomampaa rasvaista voidetta tai sitten ihan jotain raskausarpiin tarkotettua litkua. Sama se, kunhan haju on siedettävä.

Lauantaina pitäis serkun synttäreille lähteä, mutta täytyy sitä baariin lähtemistä katsoa sitten ihan oman jaksamisen ja mielen mukaan, että jaksaako sitä lähteä kattomaan humalassa keikkuvia ihmisiä. Vaikka tää kyllä melkeen taitas jäädä sitten viimisiks kerroiks ko mihinkään tollasiin viittii enää mennä. Kyllä ens viikollakin pitäis Jyri, Sussu ja Nelli kanssa nähdä ja yleensä se on ollu syömisen kautta johonki juottolaan istumaan, ehkä se sitten jää viimeseks. Kun en haluais, että kukaan kattoo että ton paikka ei ole täällä, vaan lähtis kotios jo. Tiedän meinaan, että mä itse katsoisin niin. 

Ja niin, yks asia mikä mua ärsyttää. Kun.. ihmiset tyrkyttää omia vanhoja vauvan tarvikkeitaan. Ei jumankekka mä itse ostan juuri sellaset kun mua itseäni haluttaa, eikä vaan että mun pitäis ottaa tolta noi tommoset kun se nyt niitä tarjoaa. Perkele. Ensinäkin, mä en tuu kestämään niitä lasten puna-sini-viher-kelta-lila-oranssi-yhdistelmävärejä. Ihan kun joku ois tullu oksentamaan värejä meijän olkkariin. Ei ei ei. 
Meillä tulee niin olemaan kaikkia neutraaleja värejä ainakin näin aluks ja ehkä pikkuhiljaa, todella hiljaa alan tottumaan kaikkiin ihme väreihin sisustuksessa, jollon alan niitä hyväksymään. Ja on ihanaa kun tällasille värivammasille ihmisillekin on suunniteltu kaikenlaisia tarvikkeita. 

Itse kun miettii, että haluaa sellasia tarvikkeita mitkä menee sitten molemmille, eikä kaikki oo joko vaaleensinistä taikka punasta. Kuitenkin jollei se meistä oo kiinni, tiedossa on enempi kuin yks lapsi.

Muutamia tulevia ostoksia ihanasta Mamas&papas tuotesarjasta:

Mamas&papas capella star -sitteri (linkki)

Mamas&papas honey bear -leikkimatto (linkki)

Linkki googleen kattomaan kaikkea ihanaa sarjasta löytyvää, tästä!

Vauvansänky tulee olemaan Stokken Sleepi mini -sänky valkosena

Noi kolme ensimmäistä väriä olis juuri sellasta mikä miellyttää, mutta suomesta ei kuitenkaan löydy kun valkonen, pyökki ja pähkinä. Tai jos joku tietää mistä noita kahta muuta väriä löytää, niin saa vinkata mielellään!

Vielä viiminen juttu mikä ärsyttää itsessään. Oon nyt aina ollu suhteellisen pölö ja puhun ensinäki mitä ihme juttuja, mut tuntuu et tää pölöys on kasvanu moninkertaseks nyt tän muutaman kuukauden aikana. Sanat häviää ja jutut jää kesken, mieli harhailee ja musta on tullu kömpelö. Edellispäivänä kastelin liikkeessä kukkia ja sieltä peruuttaeesa mun vasen jalka jäi oikeen jalan alle (?) ja kaaduin sitte suoraa selälleni. Ei muuten, mutta tajusin et mun takana on jossain pöytä, eikä ollu sitten ko joku 5 senttiä pöydän reunaan matkaa. Siinä olis voinu sattua kivasti. Tuli tämäkin vaan mieleen, kun kävin tossa pesemässä kädet vessassa ja katoin peiliin ja pumppasin saippuapumppua kerran eikä tullu mitään, muutaman kerran lisää ja vielä muutaman, no sitte tuliki pieni tilkka. Onneks katoin käsiä pestessä alaspäin, meinaa oli sitte kaikki pumpatut saippuat lentäny suoraan paidalle. Jes. Pitihän se näinki käydä.

Ehkä tässä on purnausta taas tarpeeksi yhdeksi kerraksi. Jatkan taas myöhemmin kuten huomaatte suurten huolieni jakoa. Tack och adjö.